Mielenkiintoisia kolmiulotteisuuksia. Paljon muutakin, laajasti koko uralta. Miten pallo alkoi näyttää kuutiolta. Silmät ja mieli saivat tehdä tässä näyttelyssä töitä. (AG 2018 Golden Path)
Pitkästä aikaa valokuvaa. Tällaiseen taiteilijaa esittelevään näyttelyyn pitää tietenkin yrittää ottaa mukaan jotain koko tuotannosta. Hyvä vai paha – molempia. Mielestäni kaikki taideprojektit ja muut hömpötykset voisi jättää pois ja olla vain kuvia, joita tällaiset maalaisetkin ymmärtävät. Ei siinä mitään, pidin kyllä näyttelystä. Jossain kuvissa oli jotain outoa, mutta en keksinyt mitä, esimerkiksi neljän tytön kuvassa yhden tytön varjo. Surrealistiset kuvat olivat hauskoja. Parasta oli kuitenkin sarja Lasten kalenteri (Children the year around). Tavallisia ihmisiä omassa ympäristössään. Tuo toinen kuva on siitä sarjasta. Sommittelu, miten lapset ovat sijoittuneet, tuo lyöjä ja tausta – huippu. Muutenkin perspektiiviä osattiin käyttää. Taitava kuvaaja, kyllä. Annan suosituksen, että kannattaa käydä. Ei tätä Suomeen toista kertaa tule ja eikä ole tullut vastaan muuallakaan.
Harmittavaa, että ei ollut mitään näyttelyjulkaisua ja kirjoja tuntuu olevan vaikea löytää. Shoji Udeo museon sivuiltakaan en löytänyt mitään minun ymmärtämälläni kielellä.
Museokierros suuntautui tällä kertaa Turkuun. WAMiin eli Wäinö Aaltoselle ja Ars Novaan. Taidemuseossakin oltiin, mutta ei siitä enempää – tuli sellainen Deja Vuu.
WAMissa Antti Laitinen. Valokuvausmielessä näistä ei ole juuri apua. Yksi Antti Laitisen työ voisi tosin sopia himoharrastajille kameran tarkennuksen testaamiseen. Toimiiko risukossa vai ei. Mulla toimi, kännykkä toimii aina.
Monia Laitisen töitä katselleena tule mieleen absurdius hyvällä ei järjettömyys pahalla. Valtava työmäärä ja tekeminen, esim siinä Aari metsästä työssä. Nää on hienoja. Näyttelytekstissä oleva maininta: “Tärkeintä on tavoitteen eteen tehtävä työ, ei lopputulos. Eihän sitä tiedä mitä tulee, ennen kuin on tehnyt.
Ars Novassa Kustaa Saksi. Just kun olen saanut pyyhittyä hien otsalta Antti Laitisen uurastuksen jälkeen, tulee eteen Saksin kuvakudoksia. Ensimmäinen ajatus on, että voi hemmetti, eihän noita vaan ole tehty käsin. En tutustunut etukäteen aiheeseen, siksi hämmästyin. Alaa tuntemattomana ei voi taas kuin ihmetellä. Kaikki ne kerrokset, värit, materiaalit ja kuviot. Miten noita tehdään, ajetaanko testejä ja tietääkö sen heti mitä tulee. Vaikka meidän kelim-matot ovat värikkäitä ja niihin voi kuvitella tarinaa, niin ottaisin kyllä tällaisenkin.
Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.
Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?
Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.
Tämäkin on Turusta, mutta pidetään museokierroksesta erillään. Mitä symboloi musta ruusu lemmenlukkojen joukossa?
Minustahan alkaa tulla jo maailmankansalainen. Kolmannen kerta Turussa tänä vuon. Mihin maailma vielä heittääkään. Turussa Wäino Aaltosen museossa on Ismo Kajander Anartisti. Analyyttisellä tyylilläni kommentoin, että mielenkiintoinen ja hauska. Tuli sellainen olo, että taiteilijalla on vahva taiteen historian tuntemus. On leikittelyä ja on esikuvien kunnioitusta. Työt ovat pääasiassa esinekoosteita. Niistä Kitara ja klarinetti näyttää hienosti mistä kubismi on tehty, mieletöntä voisi joku nuorempi sanoa. Maalauksista Piirustuskoulussa jäi mieleen. En yleensä reproa näyttelyiden yksittäisiä töitä, enkä tee niin nytkään. Siellä ne on nähtävänä sinua varten. Kuva on yksityiskohta teoksesta Leikin loppu (2010). Kokonaisuudessaan tämä oli käynti, josta jäi hyvä mieli. Kannatti käydä.
Turun taidemuseossakin kävin, mutta siitä ei sen enempää, koska jäi muistiinpano ja muutkin välineet laukkusäilytykseen. Katsotaan sitten kun alkaa sellainen aika, että olen saanut hommattua sen kokoisen kameralaukun, että se mahtuu tuosta ovesta.
eikä vain pääty vaan näyttäisi peräti katkeavan. Nyt on käynyt niin, että meni postaukset väärään järjestykseen. En muistanutkaan, että ennen ruskaa kävin Turuus. Toisen kerran tänä vuonna sain ylitettyä henkisen esteen, joka minulla on tuota melkein naapurikaupunkiamme kohtaan.
Taidemuseossa oli Jacques Henri Lartiguen Riviera. Ei näyttelystä enempää, se loppui jo. No oli siellä muutama oikeinkin hieno kuva. Jacques on viettänyt ystävineen hauskoja ja aurinkoisia päiviä Nizzan seutuvilla, very Nice. Taidanpa kokeilla itsekin.
Arvatkaa mikä Suomen museoissa ärsyttää? Vartijat vai mitä assistentteja lienevätkään. Milloin kassi on liian iso, joskus saa olla reppu, joskus olkalaukku, milloin se on liian takana, milloin liian sivussa, ei saa käyttää salamaa, ei saa ottaa valokuvia ollenkaan jne… No on niitä kivojakin vahteja – Turussakin. Salon taidemuseossa oli viimeksi sellainen ohje kuvaamisesta, että kuvata saa, mutta teos voi olla osa kuvaa ei pääkohde. Siinä on mielestäni hyvä rajaus.