Posts Tagged: taide
Someron kivimeijeri #gosomerogogo
Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti. Kesästä toiseen siis samoja reittejä. Kivimeijerillä kävin ensimmäisen kerran 2013 ja sen jälkeen yksi vuosi on jäänyt väliin. Kertaakaan en ole pettynyt. Enkä pettynyt nytkään. Arvostan kauheasti tällaista sitoutumista ja asialle omistautumista. Tila on mielenkiintoinen, ei turhaa hienostelua, kotoisa olo.
Kuvassa Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Autokulta ja takaikkunan läpi pilkistää peuran korvat. Pään korvineen on tehnyt Antero Kare.
Veturitalli HCBERG
Ennen koronaa, kesällä 2019, WAMissa Turussa oli HCB:n laaja näyttely. Kun luin ensimmäisen kerran, että tätä on esillä myös Salossa, ensimmäinen ajatus oli, että plääh, vanhan toistoa.
Olikin niin, että Salon näyttely tuli jotenkin lähemmäs. Tila on mukavampi, valot oli hyvät, että työt pääsivät hyvin esiin. Oli myös uusia töitä. Nämä ovat mielenkiintoisia, niissä on salaisuus (tarkoittaa, että ei haluakaan miten ne on tehty). Kyllä nämä kannattaa valokuvaajankin käydä katsomassa. Ihan senkin takia, että nimikirjaimista tulee mieleen se ensimmäinen HCB,
Mikäli sattuupi kesällä käymään, niin samalla reissulla menee myös Wiurilan kesä 2022.
Helsinkissä kävin
Perheasioita hoitamassa ja taidetta katselemassa. Yhdessä päivässä ehtii katsoa kaksi näyttelyä ja silloin ei tarvitse ihan kellon ympäri olla matkassa. Kohteeksi valikoituivat Kansallismuseo ja Kiasma.
Kansallismuseo: Vaurauden filosofia, Jaakko Heikkilä. Ihan ensiksi pitää sanoa, että oli taas ennakkoluuloja. Nopeasti yhdistää vaurauden varakkuuteen ja rikkauteen, omistamiseen ja sen näyttämiseen. Minulle vieras maailma. Menin kuitenkin. Enkä sitten kuvia katsellessa kenenkään kohdalla miettinyt sitä maallista rikkautta hetkeäkään. Sympaattisia henkilökuvia, laajakulmanäkymät olivat mielenkiintoisia, pääsi kunnolla tirkistelemään. Se yksi pohjoisen maisema (Enontekiö) oli tosi hieno.
Näyttelyn jälkeen jää pohtimaan mitä ovat vauraus ja rikkaus ja onko varallisuudella niiden kanssa jotain tekemistä.
Kiasma: Ars22. Tähän tarvittaisiin kaksi päivää. Ei täältä osaa ilman muistiinpanoja nostaa mitään, erilaiset tekstiilityöt, reliefit Irakista olivat, Video Vietnamista. Kuvallinen panokseni jää tähän kuvaan.
Jalat kestäis, muttei pää
Kun samalle päivälle osuu Kadriorgin taidemuseo, Mikkelin museo, Kumu, (huom yhteislippu!) Telliskiven Juhan Kuusi Dokfoto keskus ja Tallinna Kunstihoone ei oikein tiedä missä sitä on ollut ja mitä tuli nähtyä. Jos vähän muistelisi.
Kadriorgissa oli Ivan Aivazovskin maalauksia. Tuo näkymä Dagestanista oli yksi huipuista, vaikka näyttelyjulisteeseen olikin nostettu harvoin nähty ja hiljattain konservoitu näkymä Vesuviuksesta päivää ennen purkausta. Tuossa Dagestan-kuvassa, aurinko laskee vuoren vasemmalle puolelle. Oli upeaa miten valot, varjot ja värit muuttuivat mentäessä vuoren oikealle puolelle. Miten Ivan otti sen tunnelman ja tilanteen haltuun.
Mikkelin museossa oli vajaa 200 ikonia Nikolai Kormašovin kokoelmasta. En tunne ikonien symboliikkaa, enkä tarinoita kuvan takana. Minulle ne ovat kuvia, joita joku on hyvin taitavasti tehnyt. Taiteilijaa ei juuri nostettu esille, eikä kukaan varmaan ikoneitaan signeeraa. Ei tietenkään. Se kiinnostaisi, että muuttaako Raamatun tulkinta ja historian tutkimus ikonien aiheita.
Kumussa oli Michel Sittow ensimmäinen yksityisnäyttely. Oli jo aikakin, onhan Michelin kuolemasta jo melkein 500 vuotta. Jonkun aikaa näyttelyssä kuljettuani ajattelin, että onko tämä ensimmäinen taidenäyttely, missä ei ole lainkaan tauluja. No tulihan ne sieltä. Työt olivat aika pieniä. Siksi niitä piti mennä katsomaan oikein läheltä. Ihan käsittämättömän luonnollista työtä, ihon sävyt, heijastukset silmissä, kankaiden yksityiskohdat. Netissä olevat kuvat töistä ovat kalpeita kopioita verrattuna näyttelyssä oleviin aitoihin maalauksiin. Miten nuo työt ylipäätään saadaan säilymään. Mielenkiintoista oli, että Sittow eli ja kuoli Tallinnassa, mutta se selvisi vasta 1940-luvulla. Parempi myöhään kuin milloinkaan.
Dokfoto-keskuksessa oli kadulta löydettyjä lomakuvia. Uudelleen vedostettuja ja vähän sävytettyjä. Olisi niitä varmaan enemmänkin ollut, mutta seinätila loppui kesken. Paikka oli minulle uusi kohde. Vaatimaton, mutta hyvä alku.
Kauan haettu, viimein löydetty ja aukioloaikakin oli sopiva. Esillä viimeisiä päiviä Viron taiteilijaseuran kevät- ja 75-vuotisjuhlanäyttely. Hienot isot ja valoisat tilat. Päätetään kierros Marko Mäetamm installaatioon. A Letter työssä puhelimen ruudussa lukee: “I wrote you already 5 minutes ago but you never replied”, ruudussa pyöri neljä beachillä kuvattua kaupallista tiedotetta: “Please buy by works”. Jotenkin riemastuttavia vastakohtia, mutta toisaalta myös yhtäläisyyksiä ikoninäyttelyyn.
–
–
–
Taidekeskus Salmela
Kaakkois-Suomen käynti eteni Etelä-Savoon asti, Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan. Ikänä ollu ennen käyny. Kassalla annettiin mukaan arvontalippu, johon voi kirjoittaa näyttelyn oman suosikkitaiteilijan nimen. Mitä pidemmälle kierros eteni, niin sitä mukaa suosikki vaihtui. Oliko se Antti Hakkarainen, Jakke Haapanen, Jasmina Ijäs vai Paavo Pelvo – en enää edes muista, mihin loppujen lopuksi päädyin. Eikä sillä ole niin väliäkään, kunhan todistan näyttelyn monipuolisuutta. Edellisenä päivänä olin käynyt Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla katsomassa Juha Taskisen ja Pekka Tuurin valokuvia. Kuvat olivat luontodokumentteja, eivätkä tuottaneet juuri niitä elämyksiä, joita tällä hetkellä haen. Siitä huolimatta kaikki kunnia Taskisen pitkälle norppatyölle. Tähän elämysvajeeseen iskivät Salmelassa olevat Jasmina Ijäksen työt. Hienoja dokumentteja ja tarinaa, fiktiota tai faktaa – samapa tuo.
Toisenlaisia luontokuvia – taatusti fiktiota – olivat Paavo Pelvon työt. Kertakaikkisen upeita, hyvän tuulen tuottajia.
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan. Kannattaa poiketa kauempaakin, kyllä – ehdottomasti, kyllä.
—
—
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan.
Naivisti (adv.) Iittalassa
Melkein yhtä monta kertaa kuin tämä on järjestetty on täällä (Naivistit Iittalassa) tullut käytyä. Koskaan ei ole pettynyt, mutta joskus vähemmän innostuneena. Samoja suosikkeja kuin viime vuonna ovat satumainen Kati Mikola ja fantastinen Lauri Lahtinen. Riitta Kolari, jota en aikaisemmilta vuosilta muista, hieno tekniikka ja tilan ja tarinan hallinta. Kauko Lehtosellakin oli pari mainiota oivallusta.
Voi kun joskus olisi suomalaisen naivismin monivuosikymmenkatselmus. Keravalla on hyvä alku.
(Hitsi kun ei koulussa aikanaan tajunnut, että adjektiivista voi muodostaa adverbin. Sanaluokkakokeissa tosin laitoin kaikki tunnistamattomat adverbeiksi, että ei tulos olisi juurikaan parantunut.)
Kotiinpaluut
Asemalla junaa odotetaan, mutta voi sen tehdä muuallakin. Vaikka Rovaniemen taidemuseossa. Siellä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta koottu näyttely Kuviteltu kohtaaminen ja siitä muutama työ teossarjasta Jorma Puranen: Kuvitteellinen kotiinpaluu. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun tästä ensimmäisen kerran jostain luin, vaikka tämä on jo melkein 20 vuotta vanha juttu. Ihmettelen, että en ole tähän aikaisemmin törmännyt. Aiheeltaan tämä on edelleen ja aina vaan ajankohtainen. Alkuperäiskansat ja heidän oikeudet ovat edelleen ajankohtaisia aiheita. Tämä on hieno teos, hieno kunnianosoitus kuvien kohteille ja aiheeltaan tulee olemaan iätön.
Museo muuten, hienot tilat, kaksi kerrosta, isot salit. Seinät aika platut, valkoiset.
Einari Junttila taidemuseo
Tämä ei ollut museokorttikohde. Ei se mitään, budjetissa oli vitosen verran ylijäämää. Kohde on Einarin viimeisin kotipaikka Kittilän keskustassa ja oppaana toimii hänen tyttärensä Terttu. Olimme sillä hetkellä ainoat vieraat, joten opastus oli varsin syvällinen. Opastuksessa sivuttiin Einarin tuotantoakin, mutta paljon tuli juttua Einarin syntymästä tähän päivään. Suurin osa töistä oli akvarelleja. Joukossa oli muutama “ihan hieno” työ, mutta tunnetuimmat työt riippuvat muilla seinillä.
Museossa oli esillä muutakin esineistöä. Liikuttavin oli asetelma missä oli, henkarissa pieni mekko ja paperinarussa roikkuva pahvinen lappu, jossa oli numero ja Tertun nimi. Tällaisia lappuja oli Ruotsiin lähetetyillä sotalapsilla. Nuorimmat eivät tiedä, kuinka paljon Suomessa vielä elää ihmisiä, jotka ovat sodan kokeneet. Rauhaa Terttu rukoili Suomelle, minä toivon kun en ole sillai uskovainen ihminen, mutta kukin tavallaan.
Särestöniemimuseo
Tuli kuin tulikin tälle lomalle pieni kulttuuriannos. En ollut etukäteen tarkastanut, että täältä löytyy tällainen museokorttikohde. Galleria, ateljee, vanha kotipaikka ja hallinnollinen rakennus. Galleriassa esillä reilu kymmenen alle kaksikymmentä työtä – ei siis pitäisi olla vaikeuksia keskittyä. Särestöniemi ei ole minulle ennestään tuttu näyttelyjen kautta. Nimi, väri- ja aihemaailma toki olivat tiedossa. Ympäristö oli hyvin rauhoittava. Ei jäänyt epäselväksi mistä aiheet tauluihin tulivat, eikä epäselväksi jää sekään, että Särestöniemen luontosuhde oli hyvin tiivis. Suosittelen lämpimästi käyntiä sekä valo- että muille kuvaajille ja aistimaan ilmassa leijuvan inspiraation. Pois ajaessa Särestöntiellä metsonaaras kulki tien varressa, pidin sitä Reidarin ilmestymisenä.
—
—
—
—
Turun tarjontaa
Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.
Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?
Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.
