Päivänä eräänä lämpimänä lähdin reippailemaan polkupyörällä. Sivulaukku täyteen kalustoa ja toivoa, että vielä minä joku päivä otan valokuvan.
Otin. Itku pitkästä ilosta. Eikös vaan alkanut sataa kun pääsin puoleen väliin reittiä. Turha sitä on suojaan mennä kun on jo märkä. Ainakin seitsemän kilometriä kastuin. Lämmin päivä kuitenkin ajankohtaan nähden.
Tuskinpa paranin, mutta en ainakaan huonommaksi mennyt ja oli mukavaa. Kuvia voisi kyllä parantaa.
Tuo hyvin jonoon järjestäytynyt pilvijoukkio oli hieno.
Mikäs vieraillessa kun on niin kivat oppaat ja maisemia katseltavaksi. Tämä on Paaskoski, Käyrälammen ulkoilureitiltä. Ihmisiä oli kovasti liikkeellä, tuntui olevan suosittu paikka. Hienosti tehdyt esteettömät polut, varsin hienot kalusteet, erittäinkin todella hienosti tehdyt rappuset ja pitkospuut. Oli hieno nähdä, että vielä joku jaksaa ja viitsii oikeasti värkätä ja tehdä laatutyötä. Kolme hurraata ammattiylpeydelle.
Sahajärven pato edelleen kunnostuksessa. Jatkuu varmaan pitkään, koska en ole vielä nähnyt kenenkään vielä tekevän siellä mitään. Hus hus, pysykää poissa.
Tuohon viimeiseen kuvaan mennäkseni. Nuo pähkinäpensaat, taittuvine oksineen ja kivoine lehtineen – ovat kivoja. Tuosskin näin kuvauksellisen tunnelin, ihan selvästi. No ei taaskaan visio toteutunut. Risukasojen ja kaiken maailman puskien kuvaaminen on sitten niin ärsyttävää ja vaikeaa. Ensin pitäisi ottaa vesuri ja sitten kuva. Hetkinen, mistäs tuo diagonaaliranka tuohon on tullut, ei ollut vielä äsken.
Sataa, ei sada, aaltojen loiske, korppien juttelu. Eväätkin jo syöty. Ei viitsisi lähteä kotiin. Tallettaa mieleen vielä viimeiset mielikuvat.
Siinä. Siitä ne peurat kulkevat aamu- ja iltapesulle. (Talous)metsässä näitä kiva seurailla, mutta suolla seurailen vain etäältä.
Otin hienon kuvan, missä ei ole juuri mitään terävää. Eikä ole mikään intentionationally camera movement. Nyt ollaan tekemisen sisärinkulalla. Nimi pitäisi vielä keksiä, onkohan Fields of Wet Swamp jo käytetty?
Nyt on lehtipuhaltajan vapaapäivä, kukaan ei kaipaa sinua tänään ja kaikki mukaan…
Tuossa kohtaa menee Teijon kansallispuiston ja muun maailman raja. Aattelepa kuin iso tuo railo on kun vedetään rataa tai moottoritietä. Sähkölinjan alla sentään kasvaa jotain.
Pakko oli laittaa vielä yksi ruskakuva, että ei jää epäselväksi, että puut ovat ylhäältäkin katsottuna ruskottuneita. Mietin, että jos Finnairkin järjestäisi sellaisia ruskaretkiä, että koneet tulisivat siinä 150 metrissä hitaasti lipuen ja turistit voisivat ihastella ja kuvailla Suomen kaunista syysluontoa antavista lentokoneiden akkunoista. Miksi 150 metriin, siksi, etteivät ne törmää ilmassa 120 metrissä vilistäviin harrastelijoiden troonivispilöihin.