Koko kesä ollut aikaa ja vihdoin lähdettiin. Uutena kohteena Amos Hem, Yrjönkadulla. Taidemuseota on palautettu alkupäiseen asuunsa muutaman huoneen verran. Hienosti kunnostettu, jonkun verran tauluja, mutta ei varsinainen taidenäyttely tai galleriatila. Oikeasti kävin vakoilemassa ovatko Söderlångvikistä kadonneet ruukut siirretty tänne vai tilapäisesti kesänäyttelyn alta muualla jemmassa. Ei näkyny.
Toinen kohde oli Kansallismuseon outsider tai marginaalitaide -näyttely. Jonkun verran oli ennakkoluuloja, johtuen siitä, että en ymmärrä, miksi pitää tehdä noita luokitteluja. Ottaa vaan niin, että menee katsomaan kivoja kuvia ja unohtaa kategoriat. Onneksi olin väärässä. Nämä työt kertovat tarinaa aivan samalla tavalla kuin valokuvan tarkka maalaus 1600-luvulta hanhen nyppimisestä hollantilaisessa keittiössä. Kovia juttuja sarjassaan kumpikin, kumpaakaan väheksymättä. Hyvä mieli jäi.
Kolmas kohde oli Kiasman Ars Fennica. Koska olen osoittanut olevani nykytaidetta huonosti ymmärtävä henkilö, niin ei tästä sen enempää, paitsi Camille Normentille’n työ. Sitä ei tarvinnut katsoa, kunhan istui ja antoi vaikuttaa.
Aika kiirettä on jos päivässä käy Ateneumissa, Design-museossa ja K1:ssä. Ei jaksa vanha mies enempää raahustaa.
Ateneumin uusi perusnäyttely on hyvä. Se tulee kierrettyä vielä uudelleen. Edelfelttiä en olisi Pariisiin asti mennyt katsomaan. On se ruumissaatto/ristiäissaatto vaan kova kuvapari. Ateneumista reproan Pascal Adolphe Jean Dagnan-Bouveret (huh mikä nimi) työn Häät valokuvaajan ateljeessa , 1879. Valokuvaaja ottaa kuvan maalauksesta, joka on tehty valokuvaajasta joka tekee työtään. Ehtiköhän joku luonnostella minut. Koska valokuvaus on minulle niin tuttua, huomioni kiinnittyi ulkovalokuvauksellisiin asioihin oikeassa alakulmassa. Ukko kuristaa lasta ja puhaltaa sikarinsavut naamaan. Oi aikoja, oi tapoja.
Kustaa Saksi Design-museossa on hieno, minkä 100000000 ihmistä on jo todistanut. Sanoisin ja sanonkin, että Turun Ars Novassa oli hienompi. Valot olivat paremmat, ihmisiä vähemmän ja pääsi lähemmäs töitä. Ne ovat oikeasti häikäiseviä.
K1:n Tiina Itkosen kuvia on myös kehuttu. Eikä tietenkään turhaan, hienoja töitä. Hienot valot Grönlannissa. Ettei tärkein jäisi sen taakse, kuinka paljon Itkonen on tehnyt näiden kuvien eteen töitä ja miksi hän sitä tekee, niin Grönlannin ja grönlantilaisten asema ja ilmastonmuutoksen ja kolonialismin puristuksessa ei ole millään lailla kadehdittava.
Amos Rexin hyvin suosittu näyttely. Päästiin käymään kun järjestyi lomapäivä. Vaikuttava näyttely, valtavasti yksityiskohtia ja voi vaan arvuutella, miten nuo kaikki on tehty. Hieno musiikki. Amos Rex oli tälle hieno tila. Hyvän näyttelyn merkki on, että siellä viipyy, ehkä viivyttelee. Mielessä on, että toista kertaa ei tule vastaavaa kokemusta eteen. Muistaa kuolevaisuuden, muistaa kuolevansa – memento mori.
Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.
Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.
Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.
Ensin herätään, sitten syödään aamupala ja lähdetään kaupungille. Niin se matkoilla menee ja niin meni nytkin. Kovin paljon aikaa ei ollut, mutta Amoksen (Amos Andersonin taidemuseo) luona tuli silti poikettua. Hienot näyttelyt, kaikki kolme vai neljäkö niitä oli (asiantuntevaa syvällistä taidekritiikkiä). Helsinki Noir jäi ratkaisematta, tarinan kuvituksesta sain riittävästi elämyksiä. Hienoa, että tehdään jotain uutta eikä vain kävelytetä ihmisiä ympäri museota kädet selän takana. Amoksen huoneessa oli samanlainen tuoksu kuin Kemiön kesäpaikassa. Tiedoksi henkilökunnalle, että kristallikruunun kristallit olisi syytä pestä ainakin jouluksi.
Edellisen päivän Heikuran jälkeen mietin, että on Helsingissä ainakin jotain mitä kuvata. Siellähän on kaikkea. Paikkoja, ihmisiä ja tilanteita riittää. On kissakahvilaa, kalaravintolaa, milloin mitäkin tapahtumaa ja ihmismassojen rauhallista ja rauhatonta liikehdintää. Eikö? Sitten tulee taas se perinteinen kysymys, että eikö täällä Salossa sitten ole mitään? Pakko olla. Ei vaan näe.
Matkassa oli mukana kamera, jolla otin tuon yhden kuvan. Otin nopeamman kameran esiin kun ei voinut tietää mitä tuollaisen mölyävän porukan toimeksiannosta eskaloituu. Moottoripyörä oli kiinnostavampi kuin kulkueen kärjessä kulkeva Sinikka Sokka. Satuolentoja voin kuvata kotimetsissäkin. Sitten matka kohti kotia. Tietenkin kalliin kahvilan kautta, jotta jää oikea mieli. Salon torilla samalla rahalla saa tuoreen korvapuustin santsikupilla ja rahaa jää vielä ylikin – nih.
Todellakin rikoin omia ja maakuntarajoja ja uskaltauduin Helsinkiin. Eikä ol edes kauaa ku just oli Turus. Kuvat ovat viimeistä lukuun ottamatta Valokuvataiteen museon Pimiö näyttelystä. Pimiö oli mukava sekoitus Heurekaa ja taidenäyttelyä. Uskoisin, että tuolta saa moni innostusta uusiin tekniikoihin ja kokeiluihin. En tosin ole suuri ihailija näyttelyille, joissa on paljon eri kuvaajien töitä. Tässä näyttelyssä kuvilla oli oma funktionsa kuvaamassa historiaa ja trendejä. Camera Obscuran käytössä olisin tarvinnut manuaalin. En tiedä onko joku muu saanut itsensä näkymään Camera obscura kuvassa. Tuo yksi negatiivi oli pakko kääntää positiiviksi, että näen mitkä tiernapojat siinä laulaa. Jälkeenpäin jäi vaivaamaan, että tuoksuiko siellä oikeasti kehite vai luulinko vain.
Viimeinen kuva on Virka-gallerian Heikuran End of the Road näyttelystä. Heikuran tekniikoista tässä ja edellisissä näyttelyissä voidaan olla ja ollaankin montaa mieltä. Kuvaaja hän oli, tilanteen ja kuvan näkijä – kiistatta.
Samalla matkalla kun tulin Tukholmasta kävin Sinebrychoffin taidemuseossa. Menossa näyttely Puut ovat runoja – Kristoffer Albrecht, Taneli Eskola, Ritva Kovalainen & Pentti Sammallahti.
Voi ihme, että oli hieno esitys. Eilisen Newtonin vauhdin jälkeen tiputus hiljaisuuteen. Aiheesta innoittuneena kuva museon takaa olevasta mäestä, joka oli myös Eskolan ja Allbrechtin kuvaamana. Vähän kyllä nolottaa (itseni puolesta). Hyvän puukuvan ottaminen on kyllä hankalaa.
Tässä vaiheessa vielä Helsingissä.
Still on Helsinki at this moment