Ennen kaupunkiin sisälle menoa, pieni vilkaisu hieman ylempää. Aulangon näkötornista. Aika homma tuokin on ollut rakentaa. On varmasti ollut 1907 joku kivimiesten porukka, joka näitä on laittanut pystyyn. Ei ole tavallisen kirvesmiehen hommaa tuollainen. Onhan tuolta näkyvyyttä. Muraalitkin erottuivat.
Varsinainen kohde oli Hämeenlinnan taidemuseo ja tarkemmin Vexi Salmen muistonäyttely. Hieno otos Salmen kokoelmasta, hänen aikalaistaidetta pääasiassa. Henkilökohtaisesti en Vexi Salmea tuntenut, mutta sen verran haluan muistella, että vuonna 2017 ollut Salmen kokoelmista koottu Rappiotaidetta, on yksi vaikuttavimmista näyttelyistä joita olen nähnyt.
Piti taas niin tutustua Hämeenlinnaan, mutta eihän sitä muutamassa tunnissa mitään ehdi. Ison osan ajasta vei jo tuo näyttely. Hienot tilat. Ideana ja toteutuksena. Jokaisella taiteilijalla oma huone, joillakin useampiakin. Kun vaihdoit huonetta, niin vaihtui taitelija. Hmm – toisaalta – työt eivät päässeet keskustelemaan keskenään. Kuitenkin, kannattaa käydä vaikka tilan vuoksi, kuten kuvista näkyy. Yhdestä työstä otin kuvan, Hanna Vihriälä, Nousutuki 2020. Mahdatko arvata, mikä?
Noco niinku Nordisk Contemporary, niinku nykytaidetta. Ihan ensimmäiseksi, että ellei #museokorttia olis keksitty, niin olisi voinut tämäkin näyttely jäädä katsomatta, varsinkin jos ei olisi ollut sateinen päivä. Monta hyvää näyttelyä ihmiset missasivat ennen korttiaikaa.
Ja ihan toiseksi, jos ei nykytaidetta ymmärrä, niin ehkä ei kannata tästä aloittaa. Menee vaikka pihan toiselle puolelle, sielläkin on monta kummallista työtä. En minäkään mikään taiteentuntija ole enkä väitä kaikkea ymmärtäväni tai edes yrittävän ymmärtää. Taidetta pitäisi osata sijoittaa myös aikakauteen ja kulttuuriin. Joku työ, joka on voinut olla Norjassa kova juttu viisi vuotta sitten ei ehkä olekaan täällä Suomessa sitä samaa. Varsinkin kun puhutaan ei esittävästä taiteesta. Naama- ja maisemakuvat eivät vanhene samalla tavalla. Videoita oli jonkun verran. Ihmisillä on oravan kärsivällisyys eikä kaikkia animaatioita jaksa katsoa ellei juoni kulje ripeästi. Osa töistä oli minulle ihan “Ei ymmärrä” osastoa, osa ei jaksa, osa visuaalisesti näyttäviä ja osa puhuttelevia. Viimeisestä kategoriasta todella hieno esimerkki oli Tobias Bernstrup South of Heaven (vas) yksikanavainen video ja Murder of Crows (oik) vesiväri paperille, 2014. Aikamoinen vaikutelma kun katsoi tuota “lintutaulua” ja takaa alkoi kuulua lentokoneiden ja ilmahälytyksen ääniä. Video löytyy Vimeosta ja selostuksessa on kerrottu myös mistä tuo aihe on peräisin.
Näyttelylle arvosana kannattaa mennä ja ehdottomasti myös siihen toiseen näyttelyyn. Viimeksi kun kävin oli talvi ja kengät narisi niin, ettei kuullut omia ajatuksia.
—
Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.
Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.
Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.
—
—
Pauli Tapola, Undo-Redo 2013
Tammelasta matka jatkui Hämeenlinnaan. Hämeenlinnan taidemuseossa Martta Wendelin. Ennakko-odotus oli, että ei taida olla meikäläisen makuun. Eikä se oikeastaan ollutkaan. Aiheet vain eivät herätä minussa mitään muistoja tai takaumia eikä Kotiliesi ole koskaan kuulunut lukemistooni. Taiteilijan kykyjä en kiistä. Hienoja akvarelleja hienolla tekniikalla. Myönnetään, että kovan hammas-, leuka-, poski yms säryn vuoksi en ehkä täysillä keskittynyt tähänkään tapahtumaan. Saatanpa muuttaa mieltäni kun itku loppuu ja hammakset on taas kiristetty. Tämänkin pääsymaksun maksoin museokortilla. Näyttelyssä on mm valokuvaus kielletty, joten ei kuvia. Paitsi yksi.
Sitten Hämeen Linnaan. Tässä kohteessa keskittymistä häiritsi myös nälkä. Itse linnasta yritin ottaa sellaisen kuvan, ettei kukaan ole aikaisemmin ottanut. Onnistuin – tuli uniikki. Linnan kolmannessa kerroksessa oli Taneli Eskolan näyttely Sibeliuksen maisema. Osa oli tuttuja jostain muusta näyttelystä ja osa uudempia varmaan tätä näyttelyä varten tehtyjä. Kannattaa tuolla poiketa jos noilla seuduilla liikkuu, eihän se mitään maksa kun vilauttaa museokorttia.