Pika mikä pika. Matkoihin menee kolme tuntia, syömisiin tunti. Koko päivähän siinä vierähtää.
Taidehallissa David Hockney. Taannoisen retrospektiivin Lontoossa Tatella nähtyäni odotukset olivat kovat. Ajattelin jo silloin, että näin laajaa näyttelyä en tule enää koskaan missään näkemään. Enkä ihan sellaista toki odottanut. Iso osa oli litografioita. Joku voi pettyä tähän, mutta kyllä näistäkin Hockneyn tyyli, värit ja valot tulivat esiin. Samoin Hockneyn monipuolisuus ja edelleen jatkuva työskentely uusien välineiden kanssa. Näiden jälkeen on hyvä lähteä maailmalle hakemaan niitä kuuluisimpia töitä. Koska Taidehallissa ei saanut kuvata, jouduin ottamaan esille 12-osaisen tussisarjani ja taltioimaan tunnelmat mielikuvieni mukaan. Siitäs saitte.
Kiasmassa Grayson Perry. Vetää sanattomaksi vaan ei mykäksi. Jotain ääniä pääsee. Olen iloinen, että tämä ihminen on kanavoinut energiansa ja mielikuvituksensa purkautumaan taiteen kautta. Valtavasti yksityiskohtia, joiden merkitys olisi täysin auetakseen vaatinut brittiläisen kuvaston tuntemista tai selittämistä. Monipuolinen taitava tekijä, jonka ei tarvitse enää jarrutella esittämistään. Tämän näyttelyn jälkeen kun etenin ylhäältä alas ei Kiasman muulla tarjonnalla ollut mitään sanottavaa.
—
Niin kiva kuin olisikin käydä Vickania ja Maddeliinia moikkaamassa, niin eihän Tukholmaan mennä siniverisiä toljottamaan vaan värillisiä ja mustavalkoisia. Tähän tarjoaa oivan mahdollisuuden Fotografiska, missä oli ainakin kuusi näyttelyä. Pari sanaa tarjonnasta. Ennen sitä kuitenkin mainos, jota ei ole maksettu, että kannattaa käydä itsekin. Pääsylippu on vain 190 kruunua + matkat, ruoat ja tuliaiset.
Päänäyttelynä tai ainakin ensimmäisenä tuli vastaan ja paljon seinätilaa sai Cathleen Naundorf: Secret Times. Muotikuvaa, isossa koossa. Muodista mitään ymmärrä enkä varmaan kuvistakaan. Käsiteltyjä, tehtyjä kuvia, mutta mitä sitten – olivat nämä silti upeita. Oli taustana sitten kangas tai miljöö tai oli rekvisiittaa paljon tai vähän, aina malli nousi ensimmäisenä esille. En repronnut kuvia, koska niitä on livenä nähtävänä paikan päällä ja tietenkin netis. Hae vaikka hakusanalla “Secret times (Grand palais I)”, se oli upea.
Seuraavassa salissa oli luontokuvia. Näyttelyn takana on SeaLegacy, jonka perustivat Paul Nicklen ja Cristina Mittermeier. Voittoa tuottamaton kanadalainen yhdistys, jonka missiona on pelastaa maailma tai edes meret. Seisovaa ja liikkuvaa kuvaa on tarjolla. Eikä kuvissa mitään vikaa ollut, upeita nämäkin. Hienoa vedenalaiskuvausta. Lapsetkin tykkäävät. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Kertakäyttöisestä muodista elämän kokoiseen agendaan.
Jos olivat edelliset luontokuvat autenttisia – ehkä vähän lavastettuja, niin seuraavat olivat ihan kukkua. Ei se mitään, taiteilijalla on vapautensa. Esillä on Simen Johan: Until the Kingdom Comes. Näissä on jotain tuttua, mutta myös jotain täysin asiaan kuulumatonta. Otetaan eläin ja laitetaan se uuteen ympäristöön (joka sekin on koostettu eri kuvista). Osa kuvista menee katsojille varmasti täydestä. Esimerkiksi hirvet, joiden ympärillä lentelee kymmenittäin pieniä papukaijoja. Hienoja olivat nämäkin. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Aidosta luonnosta lavastettuun – ehkä tulevaan luontoon.
Vielä yksi. Linda ja Mary McCartneyn Mother Daughter. Tässä näyttelyssä joku tökki. Otetaan Lindan kuvia ja laitetaan rinnalle vähän samanlaisia uudempia Maryn kuvia. Lindan kuvia olen nähnyt aikaisemminkin. Pitää muistaa, että Linda oli tunnustettu valokuvaaja jo ennen kuin hän meni naimisiin Lennon-McCartneyn kanssa. Oli sellainen olo, että katseli McCartneyn perheen kotialbumia. Rumasti sanottu, tiedän. Näyttelyssä hyvää oli musiikki sekä Lindan lausahdus, että jätetään se kalustosähläys vähemmälle niin saa parempi kuvia.
—
—
—
Kun samalle päivälle osuu Kadriorgin taidemuseo, Mikkelin museo, Kumu, (huom yhteislippu!) Telliskiven Juhan Kuusi Dokfoto keskus ja Tallinna Kunstihoone ei oikein tiedä missä sitä on ollut ja mitä tuli nähtyä. Jos vähän muistelisi.
Kadriorgissa oli Ivan Aivazovskin maalauksia. Tuo näkymä Dagestanista oli yksi huipuista, vaikka näyttelyjulisteeseen olikin nostettu harvoin nähty ja hiljattain konservoitu näkymä Vesuviuksesta päivää ennen purkausta. Tuossa Dagestan-kuvassa, aurinko laskee vuoren vasemmalle puolelle. Oli upeaa miten valot, varjot ja värit muuttuivat mentäessä vuoren oikealle puolelle. Miten Ivan otti sen tunnelman ja tilanteen haltuun.
Mikkelin museossa oli vajaa 200 ikonia Nikolai Kormašovin kokoelmasta. En tunne ikonien symboliikkaa, enkä tarinoita kuvan takana. Minulle ne ovat kuvia, joita joku on hyvin taitavasti tehnyt. Taiteilijaa ei juuri nostettu esille, eikä kukaan varmaan ikoneitaan signeeraa. Ei tietenkään. Se kiinnostaisi, että muuttaako Raamatun tulkinta ja historian tutkimus ikonien aiheita.
Kumussa oli Michel Sittow ensimmäinen yksityisnäyttely. Oli jo aikakin, onhan Michelin kuolemasta jo melkein 500 vuotta. Jonkun aikaa näyttelyssä kuljettuani ajattelin, että onko tämä ensimmäinen taidenäyttely, missä ei ole lainkaan tauluja. No tulihan ne sieltä. Työt olivat aika pieniä. Siksi niitä piti mennä katsomaan oikein läheltä. Ihan käsittämättömän luonnollista työtä, ihon sävyt, heijastukset silmissä, kankaiden yksityiskohdat. Netissä olevat kuvat töistä ovat kalpeita kopioita verrattuna näyttelyssä oleviin aitoihin maalauksiin. Miten nuo työt ylipäätään saadaan säilymään. Mielenkiintoista oli, että Sittow eli ja kuoli Tallinnassa, mutta se selvisi vasta 1940-luvulla. Parempi myöhään kuin milloinkaan.
Dokfoto-keskuksessa oli kadulta löydettyjä lomakuvia. Uudelleen vedostettuja ja vähän sävytettyjä. Olisi niitä varmaan enemmänkin ollut, mutta seinätila loppui kesken. Paikka oli minulle uusi kohde. Vaatimaton, mutta hyvä alku.
Kauan haettu, viimein löydetty ja aukioloaikakin oli sopiva. Esillä viimeisiä päiviä Viron taiteilijaseuran kevät- ja 75-vuotisjuhlanäyttely. Hienot isot ja valoisat tilat. Päätetään kierros Marko Mäetamm installaatioon. A Letter työssä puhelimen ruudussa lukee: “I wrote you already 5 minutes ago but you never replied”, ruudussa pyöri neljä beachillä kuvattua kaupallista tiedotetta: “Please buy by works”. Jotenkin riemastuttavia vastakohtia, mutta toisaalta myös yhtäläisyyksiä ikoninäyttelyyn.
–
–
–
Kaakkois-Suomen käynti eteni Etelä-Savoon asti, Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan. Ikänä ollu ennen käyny. Kassalla annettiin mukaan arvontalippu, johon voi kirjoittaa näyttelyn oman suosikkitaiteilijan nimen. Mitä pidemmälle kierros eteni, niin sitä mukaa suosikki vaihtui. Oliko se Antti Hakkarainen, Jakke Haapanen, Jasmina Ijäs vai Paavo Pelvo – en enää edes muista, mihin loppujen lopuksi päädyin. Eikä sillä ole niin väliäkään, kunhan todistan näyttelyn monipuolisuutta. Edellisenä päivänä olin käynyt Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla katsomassa Juha Taskisen ja Pekka Tuurin valokuvia. Kuvat olivat luontodokumentteja, eivätkä tuottaneet juuri niitä elämyksiä, joita tällä hetkellä haen. Siitä huolimatta kaikki kunnia Taskisen pitkälle norppatyölle. Tähän elämysvajeeseen iskivät Salmelassa olevat Jasmina Ijäksen työt. Hienoja dokumentteja ja tarinaa, fiktiota tai faktaa – samapa tuo.
Toisenlaisia luontokuvia – taatusti fiktiota – olivat Paavo Pelvon työt. Kertakaikkisen upeita, hyvän tuulen tuottajia.
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan. Kannattaa poiketa kauempaakin, kyllä – ehdottomasti, kyllä.
—
—
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan.
Niinkuin Iittalassa niin täälläkin tulee ainakin kerran vuodessa käytyä. Ainakin kesänäyttelyä katsomassa. Nyt ei valitettavasti tullut samanlaista vautsi-wau elämystä kuin monena aikaisempana kertana. Elämys tai oivallus kiteytyköön tähän työhön: Heikki Viinikainen, Perintö. Enpäs kerrokaan mitä työn selostuksessa lukee, mutta sanotaan, että työssä on kaikki – mennyt ja tuleva. Pysyköön ja jatkukoon näiden henkilöiden työ niin taiteessa kuin käyttötavaroissa.
–
Pitkästä aikaa näyttely, joka ei tuoksu. En ainakaan väitä tunteneeni poltetun saven tuoksua. Savea eli keramiikkaa oli siis tarjolla. Erilaisia tekniikoita, erilaisia pintoja ja muotoja. Siinä kuraattorit olivat onnistuneet hyvin. Kyseessä on tekninen laji, siksi töitä tulee arvioitua esteettisten arvojen lisäksi myös tekotapaa pohdiskellen. Mitä kaipasin niin sitä, miten savi yhdistetään muihin materiaaleihin. Muutaman työn nostan omiksi suosikeikseni tällä kierroksella. Tulee varmaan käytyä toisenkin kerran. Nyt tuli ihan vahingossa osuttua paikalle avajaispäivänä.
Tiia Matikainen, Myrsky, Myrsky II, Myrskyn jälkeen Sarjasta hämärän peitossa, 2017 ja Saana Murtti, Beyond Preconceptions, 2018. Näissä oli pinta ja muoto sellaiset, että ne houkuttelivat koskemaan. Se oli niin elävän näköinen. Hieno pintakäsittely ja miten niin kova voi laskeutua noin pehmeästi. Myrskyissä tuli jotenkin mieleen marmorin läpikuultavuus.
Susan O’Byrne, a Family Tree, 2018 oli hauska, suorastaan naurattava. Satumaisia hahmoja, jotka lienevät karikatyyrejä kuvaamistaan henkilöistä.
Kirsi Kivivirta, Vessels and Shadows I, 2018 oli kuin maalaus. Ei näin saisi sanoa, mutta sanon kuitenkin. Heti ovelta katsoessa alkoi kiinnostaa mitä nuo ovat.
Kaksi viimeistä kuvaa eivät liity näyttelyyn. Ne ovat päättymättömästä sarjasta Kunniaa kuihtuneille ja tuoreille – kukkakuvia matkoiltani.
Asemalla junaa odotetaan, mutta voi sen tehdä muuallakin. Vaikka Rovaniemen taidemuseossa. Siellä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta koottu näyttely Kuviteltu kohtaaminen ja siitä muutama työ teossarjasta Jorma Puranen: Kuvitteellinen kotiinpaluu. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun tästä ensimmäisen kerran jostain luin, vaikka tämä on jo melkein 20 vuotta vanha juttu. Ihmettelen, että en ole tähän aikaisemmin törmännyt. Aiheeltaan tämä on edelleen ja aina vaan ajankohtainen. Alkuperäiskansat ja heidän oikeudet ovat edelleen ajankohtaisia aiheita. Tämä on hieno teos, hieno kunnianosoitus kuvien kohteille ja aiheeltaan tulee olemaan iätön.
Museo muuten, hienot tilat, kaksi kerrosta, isot salit. Seinät aika platut, valkoiset.
Risteilin lyhytloman merkeissä Tukholmaan katsomaan Fotografiskan tarjontaa. Esillähän oli muun muassa Nick Brandtin uusimmat (Inherit the Dust) ja Suomen Aapo Huhta (Block).
Ensin mainitun töissä juoni on sellainen, että on viety luonnollisen kokoisia vedoksia niille paikoille, joissa eläimet ennen muinoin käyskentelivät. Kuvat ovat panoraamoja ja alunperin filmille kuvattu. Museossa pyörivältä Behind the Scenes videolta selviää tarkemmin. Ero aikaisempiin näyttelyihin on, että nyt eläimet tuodaan ihmisten keskelle kaupunkiin, louhoksiin ja kaatopaikoille. Kyllä, ihmisten keskelle kaatopaikoille. Brandt ottaa näillä kuvilla vahvasti kantaa myös Afrikan ihmisten elämään ja sen laatuun. Aikaisemmat näyttelyt ovat ylväiden eläinten, kauniita ja upeita muotokuvia, joiden kautta on välitetty luonnonsuojelun ja elinympäristöjen säilyttämisen sanomaa. Otetaan ihmiset mukaan jos sanoma välittyisi paremmin. Tämä oli eri tavalla koskettava näyttely, kauneus puuttui.
Aapo Huhtaa varmasti kosketti kovasti Young Nordic Photographer of the Year valinta, jonka yhtenä palkintona oli näyttely Fotografiskaan. Hienosti tallennettu New Yorkin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Yritin etsiä, josko varjoista löytyisi lisää henkilöitä. Huhdan näyttelyn kuvat on kuvattu New Yorkissa, kortteleissa missä valta asuu ja raha liikkuu. Tätä kautta näillä kuvilla on yhteys Brandtin kuvien Afrikkaan.
Tällaisten näyttelyiden jälkeen ei huvita oikein mikään. Se näissä on huonoa.
Pieneksi tuntee itsensä näiden töiden äärellä. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Kova juttu.
Työt ovat Jaakobin taivaallinen meri (Jacob’s Heavenly Blood) ja Kasvien salainen elämä Robert Fluddille (The secret life of plants for Robert Fludd
Veturitallissa uusi näyttely. Retrospektiivi 30 vuoden ajalta noin 100 kuvaa ja muutama video. Mielenkiintoinen henkilö. Monipuolinen kuvaaja. Dokumenttia ja omia taideprojekteja. Monipuolinen muutenkin – videota, performanssia ja punkkia ja älämölöä.
Jälkimmäisen kuvan kohdalla jäin miettimään Venäjää, venäläisiä ja Putinia. Missä muussa maassa tehdään t-paitoja, jossa valtion päämies ratsastaa karhulla tai potkasee Obamaa leukaan. Ei missään. Ei venäläiset ainakaan ujostele. Metso on kuvannut paljon Venäjää ja venäläisiä ja kehui esittelyvideossa maata ja sen kansalaisia. Ihmisiähän sielläkin asuu.