Idästä länteen
Matka alkaa muodikkaasti selfiellä häsmänkäkkeli #tästätuleepitkäristeily
Ensin itään Helsinkiin ja sitten kohti Tukholmaa. Jotenkin typerää matkustaa ensin Helsinkiin ja huomata noin kuuden tunnin matkustamisen jälkeen, että on edelleen samalla pituuspiirillä kuin lähtiessä. Eihän se pohjois-etelä suunnassa haittaisi.
Päivä päättyy kannella, odottaen olisiko tänään tarjolla taivasta JW Turnerin paletista. Toisella puolella nousi kuu ja toisella laski aurinko. Aurinko oli suositumpi. Mikäli joskus kävisi niin, että joku heittäisi ison kapulan rattaisiin ja maapallo lakkaisi pyörimästä, niin uskon, että ihmisiä jäisi tuijottamaan auringonlaskua kuvaannollisesti loputtomiin.
—
—
—
Suojaväri
Luonto on sitten ihmeellinen. Miten leppäkerttu osaakin muuttua noin näkymättömäksi. Ei ole tainnut kuulla vastaväreistä. Mitähän tuo tuolta hakee? Tähän aikaan vuodesta kuusenkerkkä on aika ärhäkän makuinen.
—
Luvannut en ruusutarhaa
Aikaisemminkin olen tainnut kirjoitella ja vähän suunnitellutkin projektia aiheesta: Luonnonvaraiset ruusut ja luontoon karanneet kotipihan ruusut, omenapuut sekä muut kotipihan kasvit. Aikapula ja ajoittamisongelma on ollut, tutkimussuunnitelma puuttuu ja Akatemian rahoitus hakematta ja saamatta. Aiheeseen taas viisitoista minuuttia perehtyneenä pitäisi jo osata perääntyä. Ruusuja ja niiden hybridejä on satoja ellei tuhansia.
Kolme löysin viime kerralla. Ensimmäinen on ainakin joku puutarhamalli. Kerrottu kukinto on halkaisijaltaan noin 40 mm. Toinen on varmaan metsäruusu ellei ole orjanruusu tai karjalanruusu. En minä muistanut tarkistaa tuntomerkkejä. Kolmas lienee juhannusruusu.
—
—
Korentoterapiaa
Terapiaa monilla mausteilla on niityillä kulkeminen. Luonnon antamia rauhoittavia tarvitaan kun aletaan tehdä saaliin määrittelyä. Yhdestä hakuteoksesta yrittää poimia tärkeimmät tuntomerkit. Vaikka tuo ensimmäinen. Okatytönkorentonaaraalla on piikki persauksissa. Sen ei vaan kuulu olla vihreä? Vihertytönkorento on vihreä ja sillä taas on iso möykky peräpäässä.
Väripoikkeamat, kehittymättömät värit ja urokset, jotka pukeutuvat naaraan vaatteisiin. Niinkuin vaikka tuo jälkimmäinen, joka on vissiinkin kai keihästytönkorento. Sen pitäisi olla sininen, eikä tuollainen valju.
—
Voikukkia, piha täynnä voikukkia
Oli ajatus voikukkia kuvaamisesta. Piti löytää noita pörhöpäitä ja kuvata jotenkin. En tiedä miten, mutta joku voikukkatunneli tai käytävä oli mielessä. Unhotin koko asian ja kuvauspaikan spottaamisen. Tällaiset löysin ja näin kuvasin. Ihan muuta kuin lähdin hakemaan, mutta itse tykkään. Tuo entinen metsä oli taas inspiraation lähde.
Eteläntytönkorento
Taas näitä boringkorentoja. Taustasta kyllä tykkään.
Puukiipijä
Laitoin mökin pihapiiriin 2016 kaksi pönttöä puukiipijälle. Ensimmäisenä vuonna ei käynyt kukaan, mutta tänä keväänä olivat molemmat käytössä. Toisessa oli käynyt joku tragedia ja ainakin osa poikasista jäivät pesään. Toiseen jäi yksi kuoritumaton muna. Jäädään odottamaan kautta 2018.
Aja hiljaa isi
Iittalassa, Kaivolassa vai mikä lie oli tuollainen ujo merkki. Ei halunnut tehdä itsestään suurta numeroa.
Somerolla vähimmäisnopeusmerkki on kohdillaan. Alle 60 jos tuosta ajaa niin varmaan liukuu penkkaan. Kuka ikinä tuonne mäelle tuon linkin pystyttikään, olisko kuitenkin kannattanut ensin opetella, että mitä eroa on 45 ja 90 asteen kulmalla.
–
Naivistit Iittalassa 2017
Ties kuinka monennen kerran tuli taas käytyä. Kati Mikola, Lauri Lahtinen ja Seija Levanto siinä kolme nimeä, jotka jäivät mieleen. Netistä löytyy materiaalia.
Olen vissiin tullut hiukan ronkeliksi. Taiteilijoita oli taas aika paljon. Tietenkin kun kyseessä on myyntinäyttely, niin tavaraa täytyy saada seinät täyteen. Vaikka ensi kesänä oli vaikka vain nuo kolme niin menisin silti. Mikä noissa mainituissa viehättää on hyvä tekniikka sekä fantasia ja satu. Ei naivismi ole kaiken vääntämistä väkisin vitsiksi tai tekohauskaksi. Naivismi olisi hyvä keino ottaa kantaa ja kuvata tämän päivän ilmiöitä. Martti Innasen töitä kaipaamaan jään. (Juu, tiedetään. Valokuvakin olisi hyvä keino ottaa kantaa ja kuvata tämän päivän ilmiöitä.)
Iltakävely Pohjankoskella
Tunsin itseni väsyneeksi ja viluiseksi, jonka vuoksi jätin pyörälenkin väliin ja lähdin muuten vaan ulkoilemaan, kun en osannut paikallaankaan olla. Monen muuttuneen suunnitelman ja aikomuksen jälkeen päädyin seuraamaan vesistöä muutaman sata metriä ylöspäin. Korentoja hain, mutta ei siellä mitään ollut.
Panasonic Leica DG 100-400 mm vai mikä se olikaan oli tietenkin mukana. Olen ollut oikein tyytyväinen hankintaan. Vakain on hyvä. Siltikin, olisi kiva jos löytäisin jostain makuuhuoneremontin aikana jonnekin viisi vuotta sitten kadonneen monopodin. Eihän se vakaaja tietenkään sentään osaa kannatella kameraa. Sehän olisi vissiin jo jotain todella… – en tiedä sopivaa yli-ilmaisua. Tuollaisen tiklinpennun kyttääminen ja sen silmän saaminen tarkennuspisteeseen voisi olla helpompaa. Läheltä tietenkin helpompaa kuin matkan päästä. Kuvat eivät aina ole karvantarkkoja, vaikka tuossa koossa tarkoilta näyttävätkin. Se kokemus, joka minulla monopodista on, että se on aina väärän mittainen. Siksi en sitä kai ole kaivannut.
Hyvässä valossa taas, kun tarkennus nappaa, niin jälki on oikeinkin hyvää, ainakin itse siitä nautiskelen. Kuten tuossa naaraspeippokuvassa on sattunut käymään. Tarkennus ei tosiaan aina nappaa. Auttaa manuaalilla, esitarkentaa, pienentää zoomausta – siinä muutama konsti. Pitää kaivella olisiko kamerassa joku asetus muutettavissa. Toinen asetus, joka pitää selvittää on, että miten runkovakain saadaan pois ja päälle riippuen siitä, mikä asetus objektiivissa on. Muistan, että tämä olisi toiminut Panan 100-300:lla ja OM-10:llä. Sähkönkulutusta en ole mittaillut, mutta sellainen aavistus olisi, että akut ovat useammin latauksessa kuin ennen.
–
–
