Kasnäs
Aamupäivän ajelulla naapurikunnan puolella. Vaikka noillakin kallioilla on tullut kymmeniä kertoja talsittua niin aina tuon lenkin kiertää. Onneksi kalliot jäivät, vaikka Sinisimpukka lopetti. Enemmänkin tuolla olisi katsottavaa kun vain laajentaisi reviiriä.
Mukana oli Olympus Tough TG-5. Kääntyvä näyttö olisi kiva. Ei tohdi mennä ihan joka paikkaan pitkälleen (edes polvilleen) hanhilokkijoutsenalueilla. Pieni kamera, pieni keskittyminen. Vähän voisi varmuuden katsoa miten räpsii. Näytön kanssa sommittelu on joskus hankalaa olosuhteista johtuen. Voisihan toki ottaa kännykällä oi share yhteyden ja pyytää vaikka assistenttia laukaisemaan tai istua itse retkituolissa laukomassa ja antamassa ohjeita kameran liikutteluun. Sitten on se kromaattinen aberraatio, jota tunkee joka saumaan. Edellisen käyttökuukauden perusteella sanoisin, että kyllä tuota mukana kantaa ja kuvia ottaa. Kaikkea ei voi saada.
–
–
Jalohaikara
Tarkoitus oli viimeisen lomapäivän iltana kerätä voimia töihin palaamisen helpottamiseksi. Auringonlasku nyt ainakin piti bongata ja ehkä pala tähtitaivastakin. Välillä soudan ja vaihtelun vuoksi huopaan, koska tuntuu, että kaikki jännä tapahtuu aina selän takana. Huopaussession aikana huomasin, että kaikki lokit pyrähtivät kiveltä veteen ja joku iso vaalea tuli tilalle. Kiikarit silmille ja voi vitsit ilmoille – jalohaikara. Varovaista lähestymistä hiljalleen, samalla kuvaten. Päivän elämyskiintiö tuli täyteen ja jätin taivaanrannan maalailujen dokumentoinnin seuraavaan kertaan. Olihan alkamassa myös Suomi-Puola koripallo-ottelu.
Edellinen outo lintu tällä järvellä oli elokuun alussa. Olin taas soutelemassa ja kuulin harmaahaikaran ääntä. Katselin kiikarilla kaislikkoja – enkä nähnyt mitään. Äänen kyllä kuulin edelleen. Jatkoin eteenpäin ja nyt ääni kuului takaani. Kovasti ihmettelin, että miten ne nyt tuonne olisivat koukanneet. Katse ylöspäin ja joku tiiraa muistuttava otus lentelee veneen ympärillä. Räyskä!
Mäntynotko
Notko, kuru, rotko, kanjoni, ylämäkialamäki en mää tiedä mikä tuo on. Aina kaunis paikka ja kuvauksellinen – varsinkin kun valot sattuvat kohdilleen. Tänään oli sellainen tylsä eli dull valaistus. Ei lähtenyt varjot leikkimään. Onhan se kiva, että voi vuorotella mäntyjen ja sähkötolppien kuvausten välillä.
–
Minun Suomi 100
Tämä olkoon minun ensimmäinen ja viimeinen Suomi100-postaus. Tänään taas yli neljä tuntia henkisessä kotimetsässä. On se hienoo saada vapaasti kävellä toisten mettissä ja soilla, keräillä sieniä, mustikoita, puolukoita, juolukoita, variksenmarjoja ja istahtaa välillä kannolle kahvittelemaan. Ihan vaan ittekseen kuunnella ja kattella. Onhan se hienoo kävellä kaduillakin, mutta sieniä ja marjoja sais olla enemmän.
Tähtikuvaajan tähti jäi syttymättä
En jaksanut vielä elokuussa tähtitaivasta kuvailla. Kärsimätön on hän, huono odottaja, aina liian aikaisin paikalla, kylmäkin olisi voinut tulla ja kuulua omituisia ääniä. Etelän suuntaan näyttäisi olevan hyvät näkymät, länteen on Salo ja itään Perniö. Ei tähtiä eikä iltaruskoa tällä kertaa. Säilyyhän tuo paikka seuraavaankin kertaan.
—
—
—
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalo
Tänään oltiinkin mie sie seudulla eli Kaakkois-Suomessa, Kouvolassa. Ikänä tollasesta paikasta ollut kuullutkaan. Oli miten oli, niin siellä oli esillä Markus Varesvuon lintukuvia, taisivat olla pääasiassa hänen uusimmasta kirjastaan. Kirjan hankin jokin aika sitten, joka onkin varsin vaikuttava kuviltaan ja laadultaan. Olikin hienoa nähdä kuvat neljä kertaa isompina ja todeta, että laatu ei kärsinyt lainkaan ja katselu oli vielä nautittavampaa. Näyttelyn nimi Selviytyjät liittyy jotenkin Suomi100 teemaan ja kuvaa jotenkin suomalaisten eläinten selviytymistä. Kuvat nyt eivät ihan 100%:sti tähän teemaan menneet, mutta mitä pienistä. Näyttelyssä oli esillä myös Jussi Mäntysen veistoksia ja Minna Pyykön maalauksia. Valitettavasti häikäistyin valokuvista niin, että muu jäi vähemmälle katsomiselle.
Paluumatkalla poikkesimme Verlaan. Siellä oli Lassi Kujalan töitä yksi ladollinen. Lassin epäonneksi meidän kierros meni väärin päin. Hienoja kuvia toki, mutta ei oikein tuon Varesvuon jälkeen iskenyt. Kadehdittavan hieno kuvausympäristö ja -seutu, josta moni kuvista olikin saanut inspiraationsa.
Verlassa näin myös elämäni ensimmäisen kerran kalliomaalauksen. Jonkun aikaa sitä joutui etsimään ja osa siitä hahmottuikin kun sen kerran onnistui näkemään.
–
–
–
Tie Kanta-Hämeessä
Tie vei tänään Hämeenlinnaan ja takaisin. Hämeenlinnassa taidemuseossa Werner Holmberg ja Yhteiset kuvamme. Holmbergin kohdalla kateeksi käy, miten hän saikin sen valon aina osumaan just siihen mihin kuuluukin. Miten metsässä ja puussa sattuikin olemaan reikä just siinä kohdassa. Holmberg kuoli jo 30-vuotiaana. Siitä huolimatta ehti kierrellä paljon Eurooppaa ja Suomea ja tehdä useita klassikkoja. Tie Hämeessä työtä ei tähän näyttelyyn oltu saatu. Toisessa rakennuksessa on esillä kuvia taidemuseon omista ja muista hämäläisistä kokoelmista. Kattava setti suomalaista taidetta. Ei varsinaista teemaa, paljon katsottavaa.
Taidemuseolla on hienot kokoelmat ja niistä saa varmasti vielä monta näyttelyä kun laittaa vähän omista ja lainaa muilta loput. Harmittavaa onkin, että näytttelytilana oleva vanhempi rakennus on aika vanhanaikainen. Pimeät salit ja työt valaistu ledeillä. Monen työn kohdalla jos työtä haluaa tarkastella tarkemmin muodostuu järkyttävä varjo. Monessa isossakin työssä voi olla ihan pikkiriikkisiä yksityiskohtia, joita ei kolmen metrin päästä erota. Miksi ne siihen olisi maalattu ellei katseltavaksi. Alakerrassa kamera on no-no, mutta yläkerrassa vastaavaa tarraa en huomannut. Yläkerrassa on hopeinen reunaviiva, jota ei saa ylittää (vaikka työt oli suojattu lasilla), alakerrassa ei ole. Sitten ne hyvää tarkoittavat vartijat vai mitä ovat. Yksi vartija kun liikkuu jatkuvasti huoneesta toiseen niin tulee sellainen olo, että olisi jotain pahaa tekemässä, ahdistavaa. Toisessa rakennuksessa taas. Ilmaa ja valoa riittää ja vartija voi hanskata yhdellä silmäyksellä koko salin. Valaistuksesta en voi olla mainitsematta viimevuotista Ester Heleniuksen näyttelyä. Esillä oli yhtenä hänen päätyönään pidetty Yksinäinen kalla. Ajattelin, että kuinka noin ruma työ voi olla hänen parhaimpiaan. Myöhemmin syksyllä sama näyttely tuli Saloon. Sama työ, kuin uudelleen maalattuna. Värit olivat aivan erilaiset. Nyt ymmärrän paremmin.
No sain punasyyskorennon ja sitten jatkoimme Riihimäelle. Riihimäen taidemuseossa museon omista kokoelmista Taiteilijattaret. Tämän museon henki ja elämä on Tatjana ja Pentti Wähäjärven lahjoittama kokoelma. Niistä on saatu aikaan hyvin edustava suomalaisten naistaiteilijoiden näyttely. Eihän nämäkään tilat nyt varsinaisesti mitkään taidenäyttelytilat ole, mutta rauhassa sai kulkea. Näinä aikoina on hienoa jos julkinen sektori saa pitää edes auki jonkun kulttuurikohteen.
Riihimäellä oli – kuinka ollakaan – esillä myös Antti Leinosen metsäpeurakuvia, Metsästysmuseossa. Kuinka ollakaan – olen tänä kesänä ostanut kaksi Leinosen metsäpeurakirjaa. Toisen kirpputorilta ja toisen alennuskirjakaupasta. Mukavahan sitä oli katsoa kuvia vähän isompinakin. Kuvia täydensivät kattavat tekstit.
Samassa pihapiirissä Metsästysmuseon kanssa on Suomen lasimuseo. Sielläpä oli esillä Suomi100 teeman mukaisesti 100 tarinaa lasista. En tiedä miten oli kerätty. Idea oli ihan hauska ja osa tarinoistakin. Sata oli siinä vaiheessa päivää jo aika paljon, varsinkin kun alakerran kahvila antoi aika tylyt pakit, jonka vuoksi energiatasoni alkoi olla jo punaisemmalla kuin Iittalan pallo tai pihlajanmarjat.
–
–
–
–
Tylsän päivän maisemia
Tämä maisema on kaunis ilman noita tolppiakin. En käsitä miten tuo pelkkä kummun raja taivasta vasten voi olla niin tyyni. Pitää ottaa tämä kohde seurantaan. Jäin miettimään myös sitä, että otinko minimalistisen valokuvan. Otankin huomenna kynän ja jaan sen pelkistettyihin geometrisiin elementteihin.
—
Käymäsä Torronsuolla
Sade vesitti retken huippukohdan eli kiipeämisen lintutorniin, torsonsuo sentäs. Reittivalinta oli sellainen, että mennään torniin sitten lopuksi. Viimeiset noin kolme kilometriä satoi – eikä siinä vielä kaikki – satoi sen jälkeenkin. Tuollaiseen vieraaseen paikkaan kun menee niin onhan se vaan sellaista silmäilyä. Varmasti jokapäiväisenä kohteena jatkuvasti vaihteleva ja uutta esittävä. Harvemmin poikkeavalle se on vain suota. Kiersimme koko lenkin. Alkumatka ihan ok, mutta aika turhaa kierrättää niitä teitä pitkin ja varsinkin loppupätkä vielä Somerontietä. Jonkun verran olisi pitkospuissa korjaamista. Ilman niitä tämä kohde on aika hankalasti tennarikansan saavutettavissa.
—
Visit Hanko
Hangossa tulee harvemmin poikettua kesällä, vaikka kesäkaupunki onkin. Lintuja tiirailin, mutta ei siellä mitään ollut. Leijasurffailijoita oli. Harmittavasti polttoväli oli liian pitkä tai liian lyhyt. Välimallin polttoväli jäi autoon. Uimarannan uimakoppi on myös suosittu aihe, otin tuollaisen vaakakuvan. Toinen koppi on Lappohjaan vievän tien varressa. Tää on niin sympaattinen.
–
–
–
–