Valoa putken keskellä
Viikkojen sade- ja harmausputkeen tuli reikä. Koettiin ihmeellinen auringon ilmestyminen. On ylellistä ja etuoikeutettua (häshtägsuomi100) kävellä hitaasti, lempimaastossa, kolme tuntia. Kerätä annos sieniä ja popsia vielä löytyviä puolukoita suoraan puskasta. Toisinaan lehdissä on uutisia, kuinka omaiset huolestuneina siitä, kun metsään lähtenyttä ei ole kuulunut takaisin. Jos joskus kirjoitetaan, että omaiset huolestuivat, hälyttivät etsijät ja etsijät löysivät, mutta etsinnän kohde kieltäytyi tulemasta metsästä pois. Silloin kirjoitetaan minusta.
—-
—
—-
Kiulukat
Ruusu alkaa lykätä jo uutta versoa. Ihan sekaisin on tämä pensas. Vettä tulee joka päivä ja joet täyttyvät pelloilta tulevista kuravesistä. Ei ole ilmasto muuttunut eikä muuttumassa, ei. Omenat varmaan jäivät ennenkin puihin talveksi roikkumaan. Se lienee normaalia, nämä ovat villejä ja vapaita.
—
—
Veturitalli – Elliott Erwitt
Toisen käyntikerran jälkeen voin jo kirjoittaa jotain. Avajaispäivä on usein sellainen pikakävely. Muistan kun Fotografiskassa oli 2013-2014 Erwitt’n 100+1 näyttely. Tuntui, että se oli pelkkiä hittejä. Veturitallin näyttely on retrospektiivinen, joten joukossa on myös sellaisia, joista tulee vähemmän tunteikas awesome-reaktio. Kuraattori näyttelyn kokoaa ja museo ottaa vastaan mitä tarjotaan. Materiaalia Erwitt’llä riittää useampaankin näyttelyyn. Tietenkin mukana on paljon niitä hittejäkin. Ellei sinulla ole mahdollisuutta vierailla näyttelyssä useampaan kertaa, varaa kiireetöntä aikaa. Ihan jo kuvien suuren määrän ja kuvissa olevien jippojen löytämiseksi. Eikä aikaa mene vain kuviin. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan kuviin liitetyt runsaat selostukset. Kuvan sitominen aikakauteen ja tarinaan tekevät näistä kuvista kuvauksia. Selostuksen rikas sisältö kerrottuna miellyttävällä äänellä tuovat tälle(kin) näyttelylle ison lisäarvon. Näistä selostuksista viimeistään ymmärtää, kuinka paljon nämä vanhat Magnumin patut ovat elämänsä aikana nähneet. Samanlaista kokemuskokoelmaa ja maailmadokumnettia ovat kerryttämässä toki nykyisetkin kuvaajat. Nähtyäni Nick Brandtin viimeisimmän näyttelyn ei huvittanut kuvata vähään aikaan mitään. Tämän näyttelyn jälkeen tulee ajatus, että: “Miksen minäkin?”. Mitenkään näyttelyä, kuvia ja kuvaajaa väheksymättä. Fotografiskassa oli hauska video, pääosassa Erwitt’n alter ego Andre S. Solidor. Sisällä olevaa energiaa, intohimoa ja ideoita riittää purettavaksi toisenkin hahmon kautta. Siinähän se suurin syy taisi ollakin miksi seinillä on Erwitt’in eikä “minun” kuvia.
Kuvia? Ei ole. Siellä ne ovat seinillä. Eihä näyttelyy kukka menisis jos kaik netis olisis – niin kuin kuvasta voisi yrittää päätellä.
Karpalonpoiminnan sivutuotteita
Eilisen säätämisen vastapainoksi jotain helpompaa. Mielenkiintoisia valojen vaihteluja ehtii muutaman tunnin aikana tulla. Auringon jäädessä pilveen valoisan ajan pituus saattaa muuttua aikaisemmin ilmoitetusta. Hämärää ei tarvitse pelätä ja ulkoilu kannattaa aina.
—
—
Kuutamolla
Kuutamo metsässä on yksi turhauttavimmista kuvausajankohdista. Liian pimeää yhteen ja liian valoisaa toiseen. Jään odottamaan lumipeitettä kuutamolla, jolloin varjoja on enemmän kuin mustassa maassa ja uutta kuuta ilman lunta, jolloin taivas on musta ja tähdet erottuvat paremmin. Sitten on näiden kuvien säätäminen. Ihan hukkaan heitettyä aikaa, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole samoja kalibrointeja kuin minun näytössäni. Kännyköistä nyt puhumattakaan.
—
—
Tyko Sallinen Turun taidemuseo
Fanitin Tyko Sallista jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, jopa niin paljon, että ajattelin, että jos joskus saan pojan niin hänen nimeksi tulee Tyko. No ei sitten kuitenkaan, tulivat Ferdinand, Magnus ja Wilhelm Von – tai sitten ei. Mikä niissä kuvissa sitten viehätti, en osaa sanoa. Varmaan osaltaan se, että niissä ei jää ihastelemaan mäyränkarvasiveltimen tarkkuutta ja tekniikkaa, vaan sitä voimaa ja jonkinlaista kiihkeyttä ja paloa. Antaa mennä kun pensseli on liekeissä.
Neljäkymmentä vuotta sitten en tiennyt, että koko ukkohan oli ihan kusipää, ainakin mitä tulee perhe-elämään. Heräsin vasta nyt, että en ole koskaan kuvia katsellessa ajatellut, että millainen ihminen niitä tekee. Ties minkälaisia kissanrääkkääjiä ihailemani (ketään oikeasti ihaile) taiteilijat ja kuvaajat ovat. Ainoat adjektiivit taitavat olla luova, mielikuvituksellikas?, kosiskeleva. Toisaalta, en kyllä mieti kenenkään muunkaan kohdalla.
Koska Turun taidemuseossa ei tietääkseni saa kuvata kameroilla, niin turvaudun kuvituksessa muistikirjaani. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa ja samalla muutkin näyttelyt ja Sallisen aikalaiset. Victor Westerholm Eckerön postilaituri kannattaa katsoa tarkemmin, se on vaan lainassa.
Toivon, että saan ekspressionismitrilogian täyteen Hämeenlinnan taidemuseon ja Kumun näyttelyillä. Siinäpä sitä olisi aimo annos rappiotaidetta.
Talvi todellakin yllätti
Jäi vielä toiseksikin päiväksi, eikä siinä mitään, lomakin jatkui. Edelleen oli mukava olla ulkona, ihmetellä erilaista valoa ja muuttunutta maisemaa.
—
—
—
—
Kuvaaja yllättyi ensilumesta
Syksyn tärkeimpiä tapahtumia Beaujolais Nouveaun ilmestymisen lisäksi on ensilumen sataminen. Jälkimmäinen tulee aina, kävi miten kävi – kerran vuodessa. Voiko ensilumi sataa kaksi kertaa vuodessa? Tulisi vaikka leuto lokamarrasjoulu, jolloin lumentulo menisi tammikuuhun ja sitten samalle vuodelle kylmä lokamarrasjoulu. Tänä vuonna kävi niin, että lumi tuli ja jäi – ainakin siihen asti, että ehdin pari kertaa ulos. Sattui vielä lomapäiväkin kohdalle. Olipa hieno tunnelma ja valot.
—
—
Lehti putoo
Tarkkailin puita minulle ikuisuudelta tuntuvan viiden minuutin ajan. Tuulenpuuskan tullessa useimmiten puusta lensi vain yksittäisiä lehtiä. Kertaakaan en saanut kuvaan muodostelmahyppyä tai mitään parvimuodostelmaa. Kunhan käyn lunastamassa vielä anomattoman ja saamattoman apurahan Veikkaus Oy:ltä, aion perehtyä tähän putoavien lehtien ryhmädynamiikkaan tarkemmin.
