Käpytikka
Näytti kauempaa närheltä. Kiva tuossa on tarkkailla maastoa ja arpoa mihin mäntyyn sitä singahtaisi pinjan siemeniä hakemaan jos vaikka peston laittaisi tulemaan.
Dyyni
Dyyni ja rauhallinen oli myös mieleni järven jäällä kävellessä. Pitkän aikaa täydellinen hiljaisuus. Ainoat äänet tulivat omista askelista. Sitten alkoi tulla kelkkoja. Kyllä sen äänen vielä jotenkin kärsii, mutta onko niiden pakko haistakin. Yllättävän kauan ja kauas niiden katku kantaa.
Koskikierros
Koskikara on tänä vuonna onnistunut välttelemään. Kevät lähestyy, eikä karapinna ole vielä plakkarissa. Jopa varmat paikat ovat olleet tyhjiä. En luovuta. Mennään uusi kierros. Ensin Latokartanon koski, se sentään on koski ainakin paikallisessa mittakaavassa. Luulen nähneeni yhden sukeltavan, mutta en sitten vissiin kuitenkaan. Olihan siellä muuten ihan hienoa. Vesi laskenut vuoden vaihteesta ainakin metrin ja jäätyminen päässyt hyvään alkuun. Ei karoja – ei Tripadvisor-tähtiä tälle paikalle.
Sitten evästauon jälkeen Sahajärvi. Tuijotan sillalta puroon ja kuvittelen, miten jäätikkö synnyttää maailmaan kokonaisen karaparven. Kansantaruissa on kummallisempiakin juttuja. Eikä siitä ole kauaa kun Linne luuli, että pääskyset talvehtivat järven pohjassa. Täällä mitään koskea ole. Puro korkeintaan ja tekolampi. Kaikki on jäässä. Vapaata vettä kymmenen neliömetriä. Sehän riittää. Kara on pieni lintu. Kaksi yksilöä oli paikalla. Tälle paikalle annan täydet Michelin-tähdet ja papukaijamerkin. Voi muuten olla, että papukaija ei ole ihan tyhjästä vedetty, tämä on ollut ennen kartanon puistoa.
Pakollinen palelu
Ei muka ollut mitään muuta tekemistä, niin lähdin ulos katsomaan mitä talvinen pimeys tarjoaisi. Ei mitään. Auton mittari pahimmillaan -29. Kamera tuntuu pakkasella jähmettyvän. Sormet ei kestä kylmää enää lainkaan. Aina tarvittava tavara on jossain taskun pohjalla ja sitä pitää kylmillä sormilla kaivella. Tarkennus on ihan arpapeliä. Ääretönkin tuntuu vaihtavan paikkaa. Jotenkin kylmyys tuli taas sisälle, niin että oli huono olla. Jalat pysyivät sentään lämpiminä. Tuon pienenkin kuun valon määrä ihmetytti taas kerran. Sen vuoksi aionkin mennä uudelleen täysikuun aikaan, jos pilvet suovat. Oikeasti, auton mittari on rikki ja näyttää 12 astetta liian kylmää. Ei pakkasta ollut kuin 17 astetta. (Säädöissä on tehty myönnytyksiä pienempien laitteiden näytöille. Kaikkihan sellaisia kuitenkin käyttävät.)
—
Saukon liukumäki
Pienestä pitää saukon ottaa ilo. Varmaan pännii elellä järvellä jos ainoa mäki on tuollainen kivenkökkäre. Pakko on kiertää sen kautta, liuku se on pienikin liuku. Tuo toinen kuva ei liity saukkoihin mitenkään. Se on siinä vaan muistuttamassa, että aurinko paistoi, teki varjoja ja lämmitti. Ties kuinka monen pilvisen reissun jälkeen.
—
Lumikenttien kutsu
Vakiolenkki pitkin teitä ja jäitä. Huolestuttaa, että selviääkö tuo puu tästä talvesta. Hiljaisuus näinkin lähellä asutusta sai taas yllättämään.
—
Päivä turhalle joukolle
Turhan joukon voit korvata haluamallasi yhteisöllä. Ei päivä sinällään, mutta kuvat. Kuvissa oli kuin joku kalvo päällä. Ei toki ihme jos histogrammia tulkitsi. Varjoja kuvatessa tuli fiilis, että “Nyt tuli Kuva”. Kikkarat siitä mitään tullu. Olympoksen normaalitsuumi vastavalossa on turha kuin haluamasi yhteisön miespuolisen johtajan pallit. Olin sitäpaitsi liian kaukana. Nyt tiedän miten se pitäisi kuvata, mutta nyt siinä näkyy jonkun tollon jalanjäljet. Talvella sääntö nro 1: Katso mistä kävelet. Kuvia säätäessä taivaalle tuli ihmeellisiä väriliukuja. Yhdessä kuvassa säätäessä ilmestyi peukalon kokoinen läntti, jonka sai Lightroomin pölyhuiskalla pois, mutta tilalla tuli vielä karmeempi läntti.
Muuten päivä oli ihan kiva. Tuulelta kun pääsi suojaan ei pakkanen tuntunut missään. Aurinko paistoi, eivätkä linnut tai muutkaan metsän eläimet häirinneet.
—
—
Rappiotaidetta trilogia täydentyi
Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.
Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.
Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.
—
—
Pauli Tapola, Undo-Redo 2013
Siniharmaa hetki
Päivän pidentyminen eli valon lisääntyminen näkyy jo selvästi. Valkeus tulee läpi harmaan pilven. Ennen sinistä hetkeä on siniharmaat tunnit. Nautitaan vielä, kohta ne lumet taas lähtevät.
Riippukoivusta olen huolissani. Eihän se nyt vielä taitu, eihän.
—
—
Veljekset von Wright Ateneum
Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.
Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.
Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.
