Matkalla pohjoiseen
Pitkästä aikaa jos koskaan tai edes silloinkaan olen lomamatkalla Suomessa. Perinteinen kevään museopläjäys jää väliin.
Pienellä järvellä viimeisillä jäillä
Vanhoja pilkkireikiä tutkailemalla näytti, että jäätä on ainakin 40 senttiä. Helteistä huolimatta jää kantoi vielä oikein mainiosti. Päällimmäinen kerros vähän rannassa yritti pelotella. Jäälle pysähtyessä kuuli kun lumi oikein kihisi ja sihisi auringon paisteessa. Luulen, että seuraavalla kerralla kuljen vain rantoja pitkin.
Hanko-päivä
Perinteinen kevään päiväselti Hangossa käynti. Ei muuta kuin rannalla kävelyä ja ihmettelyä, että tietävätköhänn hankolaiset kuinka hieno paikka tämä on.
–
Joutsen tulee – kevät ei
Joutsenet, innokkaina kuin turkulaiset Raision Verkkokaupan avajaisissa ovat palanneet suurelle järvelle. Pieni sulaa muistuttava läntti, missä pulikoidaan. Välillä käydään lentelemässä ja töräyttelemässä, että muutkin tietävät meidän tulleen. Lunta ja jäätä on vielä niin paljon, ettei pesän rakentamisen voi alkaa. Tontti on jo katsottu. Ilmeikäs lintu ja häikäisevä akrobaatti. Yhdellä jalalla jaksoi seistä kauemmin kuin minä jaksoin tarkkailla.
Pääsiäismunien aikaan
En ole vielä tottunut kesäajan valoisuuteen. Lumisena aikana kelloja voisi siirtää vaikka taaksepäin. Oli miten oli, niin keltasirkut voivat olla asiasta eri mieltä. Alkuvuonna niitä ei ollut missään. Sitten yhtäkkiä niitä roikkuu joka oksalla. Omalla pihallakin oli pari. Punatulkku on vielä kateissa, milloinhan se ilmestyy. En keltasirkkuha varsinaisesti hakenut, vaan sitä isoa munaa, jonka oli määrä nousta 19:53 ja oli tapansa mukaan ainakin vartin myöhässä. Heinäahteen mäki oli ilmeisesti raskas nousta.
Aurinko paistaa, ei ole aikaa
Vihdoin alkaa jo tuntua keväältä. Kävellä ilta-auringon paisteessa järven jäällä. Kun ei haluaisi tulla pois eikä antaa aikaa muulle, silloin on ilmeisesti oikeassa paikassa.
Tervisi Tallinnasta
Tallinna on minulle oikeastaan vaihtoehto Helsingille. Viru-keskuksen levykaupasta löydän aina pari ostettavaa levyä, syöminen White Guide listan tason ravintoloissa on edullista Helsinkiin verrattuna, taidemuseo Kumussa on aina jotain mielenkiintoista. Viihdyn. Johtuu toki siitäkin, että olen tuolloin lomalla ja vieraana.
Siinä onnellisena vieraan maan tantereella tallustellessa tein alitajuista analyysiä, miksi täällä on muka mukavampaa. Maailma ei ole aina niin mustavalkoinen ja onko pakko ajatella niin mustavalkonegatiivisesti. Asunhan maassa joka on YK:n onnellisuustilaston rankingissa sijalla 1. Ei pitäisi siis olla valittamista. Matka seis ja kokka kohti kotia. Suoraan suomalaiseen arkeen Valokuvataiteen museoon.
Enpä osannut yhdistää tätä näyttelyä edellä mainittuun tilastoon. Joidenkin random-perheiden elämä kiinnostaa yhtä paljon kuin tankokuninkaallisen kokaniinikätköt. Siksikään varmaan ei tullut mitään isoa innostusta. Kauhean vähän arjessa näkyi olevan mitään hauskaa. Eihän se tietenkään hauskaa ole jos on sairaudet, työttömyydet, vammat ja avioerot niskassa. En vaan ymmärrä tätä lähestymistä tai ymmärrän, epäkohtiahan tässä halutaan tuoda esiin. Mutta en jaksa. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Kaikki aina valittaa. Museossakin oli kauhean meluisaa. Laukkua ei saanut mihinkään säilöön ja jouduin jättämään 600 euron shamppanjat yleiseen narikkaan. Kadutki hiekoitettu niin, että laukun pyörät jumitti. Itämerenkadulla Kamppiin kävellessä yksi polkupyöräilijä pysähtyi yllättäen, kaivoi puhelimen esiin ja otti kuvan väärin pysäköidystä autosta. Siitäpä sai taas hyvää materiaalia Facebookkiin hästäg väärinpysäköidytautot ryhmään. Ja Facebook-valittajille tiedoksi. Oletteko koskaan miettineet kuinka monta miljardia ihmistä ei edes pääse nettiin syystä tai toisesta, kuten Kiinasta, Afrikasta ja Intiasta. Siinä vähän mittakaavaa valitusten kokoon. Kampissa oli Suomen paras palomies ohjelman esittely. Voisiko joskus olla joku tilaisuus ilman kauheeta taustamusiikkia, eikä se edes liittynyt aiheeseen. Roskiakin oli ovien edessä ja jotain porukkaa räkimässä. Yksi kaveri, jolla oli vihreä irokeesi vai tserokeesi kulki edellä ja sillekin piti jonkun jotain huudella. Seuraavana päivänä lähdin kirjastoon. Oma piha hemmetin liukas ja kotikatu samanlainen. Miten siinäkin pyörällä voi ajaa. Torin kautta menin munkkikahville, eikä myyjä muka vieläkään tiedä, että käytän maitoa ja kaataa kupin täyteen, Telttakin oli lämmitetty niin kuumaksi. Ja se tori. Onko ihan pakko seisoskella just siinä torin läpi kulkevalla pyörätiellä kun ympärillä olisi satoja neliöitä tyhjää tilaa seisoskella. Kirjastossa ei ollut mitään uutuuksia, vuoden vanhoja kirjoja joudun lukemaan. Menin sitten Motonettiin ostamaan Sinolia pääsiäisbooliin ja jätin ohjeen mukaisesti repun säilytyslokeroon. Myyjä sieltä kalatiskiltä huutaa: “Olen iloinen kun käytät meidän säilytyslokeroita” – Viron murteella. Kyl mää niin onnelline olin – kunnei kukka ollu kuvaamas.
Varmaan moni ajattelee, että pitääkö sinne nettiin aina laittaa niitä iänikuisia luontokuvia ja kissavideoita. Ei maailma ole noin kiva paikka. Minä ainakin laitan, mutta ne ovatkin luontodokumentteja. Tämän elämäni pisimmän postauksen päätän Kumun Leonhard Lapin näyttelyn inspiroimana teokseen Kumu13927+risat.
Suurella järvellä
Pienellä järvellä ei tapahdu mitään. Tämä on tätä aikaa kun talvi vain on, jämähtänyt. Pitäisi vain malttaa odottaa vielä muutama viikko. Ei suurellakaan järvellä mitään tapahdu. Mittakaava vain on isompi. Voiko tapahtumattomuus olla isompi?
Turun tarjontaa
Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.
Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?
Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.
Pienellä järvellä
Peruslenkin heitin pienellä järvellä. Sumua, mutta silti kirkasta. Kirkaista voisi vaikka palokärki. Alkaa olla jo liian hiljaista. Muutama tiainen. Onko tuo metsä niin uutta, ettei kukaan halua muuttaa sinne.