Hampuri 2018, päivä 2
Toinen päivä alkaa ja museomailerit ovat jo valmiina tossut kuumina. (Hampurissa on kolmen päivän kortti museomailille – viisi paikkaa – 25 €, edullista eikö totta.) Kohteena Hampurin House of the Photography eli Deichtorhallen. Täällä aiheena on on [SPACE) eli Street ja Life. Ensiksikin kuvia oli ihan kiitettävästi. En laskenut, mutta noin 50 kuvaajaa. Vaikka kuvia ja kuvaajia oli paljon, niin ei silti ahistanut, koska kuvat oli lajiteltu karkeasti aiheittain ja yhdeltä kuvaajalta oli monta kuvaa taas omana sarjanaan. Elämän näköisiä kuvia. Ei kaikki katukuvaus ole vain hassujen tilanteiden ja ihmisten kuvaamista. Kaikissa kuvissa ei ole ihmisiä lainkaan, silti niissä voi näkyä elämä.
Deichtorhallenilla on hieno kirjakauppa, mistä lähti mukaan Alec Sothin Sleeping by The Mississippi. Sothin kirjat ovat olleet vaikeasti tavoitettavissa. Siinä vielä yksi Amerikan kuvaaja. Eilen sain kympillä Henri Lartiguen värissä. Näitä kuvia olisi saanut olla Turun näyttelyssä enemmänkin.
Lähdenkin tästä loppupäiväksi kadulle. Saan tietää mistä Deg Spiegel on saanut nimensä, menen katsomaan onko musiikkitalo jo valmistunut viime kerran jälkeen, näen lentäviä mattoja, päättömän miehen etsimässä aurinkolaseja, bussista karanneen turistilauman, rautatieaseman viettelemässä meitä seuraavalle matkalle, herttaiset liikennevalot ohjaamassa meitä illalla kotiin onnellisina siitä, että molemmat saimme pitää päämme. Näimme streettiä ja laiffia.
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
Hampuri 2018 päivä 1
Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.
Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.
Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?
Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.
Kolmas oli video Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.
Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.
Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.
Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta. Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
Kivihirvikarhulehmä
Metsän keskellä olevalla aukiolla on kaksi kiveä. Kun ne sivuuttaa ja sopivassa kohdassa siristää silmiään ja antaa mielikuvitukselle tilaan näkee hirven, karhun, lehmän …
Norppaperspektiivi
Voisin kuvitella, että jos norppa kivellä lötkötellessään raottaa silmäluomiaan hitusen se näkee maiseman tuollaisena. Minäkin varmaan näkisin jos siinä makaisin, mutta en makaa, koska a) siinä on hanhenpaskaa ja b) jalat kastuisivat. Voisin kuvitella, että tarpeeksi sinilevähöyryä hengitettyään norppa voisi saada siivet alleen ja nähdä maiseman uudella tavalla.
—
Ei osaa päättää – soutaa ja huopaa
Iltasoutelu auringon laskiessa, tyynellä, hiljaisella järvellä on parasta. Kuuluu kalojen polskinta, lintujen ääniä, basson jytke Ämyrin tanssilavalta, mutta muuten on hiljaista. Ehkä joku kaukainen perämoottori ja kaukaisempi lentokoneen ääni. Järvellä, jolla on näkyvyyttä sekä itään, että länteen ei auringonlaskun katselu olekaan ihan yksinkertaista. Valoisa itäpuoli, jossa siniset muuttuvat purppuraksi on yhtä kiehtova kuin pimeä länsi, jossa keltainen hiipuu punaisen ja oranssin kautta. En osaa päättää, soudan ja huopaan, olen paikallani ja käännän päätä. Odota, että aurinko on laskenut ja lähden vasta sitten kotirantaan.
—
—
Kaksi kurkea, hirveä
Tällainen tapaus tällä kertaa. Olin kotijärvellä iltasoutelemassa ja samoilla hoodeilla kuin ennenkin hengaili pari kurkea, yksikössä kurkipari. Oli siinä harmaita turistilintujakin paikalla. Huopailin hiljaa lähemmäksi. Kolme työntöä ja lepo ja antaa purkin lipua. Lähestyessäni näin kaislikossa liikettä. Jotain valkoista ja luulin, että ne ovat kurkien poikasten päät tai nokat. En kylläkään ole koskaan näillä poikasia nähnyt. Taas lähemmäksi. Lievää hermostuneisuutta jo ilmassa. Harmaat turistilinnut ovat selvästi arempia kuin paikalliset kurjet. Nokat ja päät saavat uuden muodon. Ne olivatkin hirven korvat, kaislikosta alkaa nousta hirven turpa. Jonkin aikaa kävi mielessä, että onko elän jäänyt mutaan kiinni. Kai se olisi siellä mylvinyt. Sitten nousi koko mittaansa ja käveli pois. Kävi vähän vilvoittelemassa ja napsimassa muutaman ulpukan. Hirville kaikki kukat ovat syötäviä.
Järvimaisema ja syötävät kukat
Mitä yhteistä? Älä mieti, ei mitään. En lähtenyt kotijärvelle soutelemaan vaan lähijärvelle kävelemään. Olen kuullut, että kuhat nousevat aivan pintaan kuumina päivinä. Olkoon tuo siis kuhan maisema. Kuha on hyvän makuinen kala, josta päästäänkin syötäviin kukkiin.
Kunnon ituhipin tavoin kylvin tänä vuonna kaupunkilaispuutarhaani useita lajeja syötäviä kukkia. En tiedä mistä pussista nuo orvokit, joilla on Mikki Hiiren korvat, Groucho Marxin viikset ja Patrik Laineen edesmennyt leukaparta tulivat. Onneksi Suomessa ei ole Mikki Hiiri kulttia ja voin huoletta syödä nuo. Tuo toinen on niin ärhäkän näköinen, että se pitää laittaa kasslerin päälle naama alaspäin. Ettei tartte syödä silmät kiinni. Ärhäkän näköinen ruoka on saanut siis uuden merkityksen.
—
Äiti, tuu auttamaan tääl on kaikkee
Tällainen tapaus tällä kertaa. Kävelin kärrypolkua ja näin, että polulta lähti lintu pakoon. Siinä oli myös toinen, joka jäi paikalle. Tunnistin heti, että poikanen (olisko laulurastas) ja näin mielessäni hellyttävät emo ruokkii lastaan kuvat. Jäin pienen matkan päähän odottamaan. Mitään ei tapahtu. Kukaan ei tule. Poikanenkaan ei liiku, pönöttää vain suu auki kuin täytettynä, aivan hiljaa, aivan paikallaan. Etsimen läpi näen, että höyhenet vähän liikkuvat kuin lintu hengittäisi, mutta saattoihan tuulikin niitä liikutella. Aivan paikallaan, ihan hiljaa. Näen, että jotain laskeutui poikasen nokan päälle. Kaukaa katsoen näytti leppäkertulta, mutta kameran läpi katsoen se olikin elokorento. Poikanen on edelleen hiljaa ja liikkumatta. Alan jo ihmetellä ja menen lähemmäksi. Kävelen linnun kohdalle ja katson, että ei mikään lintu nyt tuollaiseen asentoon voi kuolla. Askel vielä ja lintu lähti lentoon.
Muut ovatkin sitten tavallisia korentopönöjä
Punasyyskorento
Tummasyyskorento
Elokorento
Sirokeijukorento
Lomapäivä ensimmäinen, mutta mitä näitä laskemaan
Olen profiloitunut luontopainotteiseksi sekakuvaajaksi ja jo nimenikin velvoittamana menin metsään. Metsä se minulle on vaikka puupellolta näyttää. Kuusetkin kaadettu ennen kuin pääsevät edes pikkujoulupuun mittaan. On siellä vihreyden keskellä saarekkeita, jonne ei moton koura yllä.
—
—
Näyttely Kai Fagerström: Sammalhuoneet
Ei mennä merta edemmäksi vaan hurautetaan Kiskoon. Paikka on Kiskon kivimakasiini ja aihe Kai Fagerström Sammalhuoneet näyytely. Avoinna 5.8. asti, joten hopi hopi.
Jos näyttelystä jotain niin hienosti ripustettu ja hyvät valot. Ei häiritseviä varjoja. Varsinkin yläkerrassa hienot vedokset. Mikähän paperi?
Jos kuvista jotain, niin onhan hää hyvä. Sitoutunut tekemiseen, teknisesti taitava, taiteellinen näkemys ja syvä luontosuhde. Ei nää ole mitään räpsyjä, näissä on osa Kaitsua.
Astu siis sisään ja ihmettele. Aloitin filmivaraston KonMarituksen ja tuosta tuli vähän kaitsumaisen hämärä ja vauhdikas. Otin varmuuden vuoksi toisen kuvan oikealla kameralla.
—
—
