Joutsenlampi
Tähän ei kännykkä pysty – eikä meinaa pystyä Olympuskaan. Reppu täynnä kalustoa kannattaa siis jatkossakin pitää mukana. Sitä paitsi, minne laittaisin banaanit jos vain kännykkä taskussa retkeilisin.
Kalustopäivitys Xiaomi MI9 SE
Monipolvisten episodien jälkeen sain vihdoin käteeni uuden puhelimen. Haussa oli pieni, keskihintaluokkainen, jossa on hyvä kamera. Valintani oli Xiaomi Mi 9 Se. Kokkeillaan. Ihan yhtä hankala kuvata kuin muillakin kännyköillä, se ei ole ainakaan mihinkään muuttunut.
Molemmat kuvat sillä erittäin laajalla kulmalla – noin 2 mm. Ensimmäinen on helppo. Ei sen tuon tarkempi tarvitse ollakaan. Harmaa päivä, osa kohteista veden alla. Taivas on valottunut yllättävän hyvin. Pikkasen korjasin highlightteja. Toisessa kuvassa oli tutun oloista suhrua. Esimerkiksi noiden etualan näreiden neulaset. Ihan puuroa. Samanlaista kuin tulee kopterilla joissa olosuhteissa.
Lightroomissa kun vääntelee vipuja sinne ja tänne, niin kyllä näistä kuvia tulee. Netistä kun kattelee, niin kaikilla muilla käyttäjjillä tuntuu vaan aina olevan aurinko ON-asennossa.
Tästä lähtien mobiilikuvat ovat sitten tällä otettuja.
Kuva kuukaudessa
Aika on taas näköjään mennyt menojaan ja kuvaaminen jäänyt aika vähiin. On ollut muita projekteja ja ulkoiluhetketkin menneet hyödyllisten asioiden parissa. Tällä hetkellä on muutenkin vaihe, jossa kuvaamisesta ei ole tullut oikein mitään. Jos on tullutkin, niin kuvat ovat jääneet muistikortille. Vaikuttaa siltä, että tarvittaisiin joku tekninen ärsyke.
Kävelykierros (13 km) kaupungilla ja Halikonlahdella todisti taas tilanteen. Ei sieltä oikein mitään tarttunut. Roskien kuvaamisesta jos saisi inspistä, niin sitä riittäisi. Uskomatonta, mitä kaikkea tuonne luontoon heitetään. Jäisikin kahvimukeihin.
Nähdään taas viimeistään joulukuussa.
Pakkoloma Tallinnassa – Syksy tulee minä lähden
Eipä sitä viimeisenä matkapäivänä muuta tee kuin vaeltelee pitkin kaupunkia. Adamson Ericun ja Fotomuseuumin ehti toki kiertää.
Puut ja penkit olivat jo syyskoristelussa. Sorry haitarinsoittaja, etten vipannut kolikkoa – ensi kerralla sitten – tuossahan sinä aina soittelet. Ensi kerta saa olla joskus ensi vuonna. Olen luvannut, että kylmänä aikana en tuonne mene.
Pakkoloma Tallinnassa – Aitoja kuvia
Tänään tarkoitus lähteä pienelle lenkille. Koitetaan pysyä kuivana. Kohti Kumua. Kumussa oli jotain niin hienoa, että menin hiljaiseksi. Kaksikymmentä metriä leveä videoteos Lisa Reihanna – In Pursuit of Venus. Googleta lisää ja mene katsomaan jos tuolla päin liikut. Aloitin katsomisen ja laskin, että menossa on kymmenen kohtausta. Sitten tajusin, että kuva liikkuu myös vaakasuunnassa. Kohtauksia olikin 80 ja kesto noin puoli tuntia. Todella hieno ja vangitseva. Muu tarjonta olikin sitten vaatimattomampaa.
Kumusta sitten puiston poikki japanilaisen puutarhaan, jossa valitsin oikealle menevän tien ja hakeuduin kohti rantaa. Piritan tie on remontissa ja seutu muutenkin myllätty. Hieno ranta siitä tulee kun valmistuu. En tiedä tarkkaan mistä menin, mutta perille pääsin. Sateen ansiosta sai “kivoja” heijastuksia katsojien iloksi. Kuvauspäivä päättyi Vapauden aukiolle, jossa kukaan ei suostunut tekemään hassuja temppuja valomainoksen edessä.
Pakkoloma Tallinnassa Tehtyjä kuvia
Olin pakotettuna vuosilomalle, enkä jaksanut kahta viikkoa pyöriä kotinurkissa niin lähdin etelään. Sieltähän se laiva jo näköjään minua tuokin.
Ensimmäisenä päivänä Fotografiskaan. Esillä Kirsty Mitchell – Wonderland. Kuva saivat alkunsa surutyöstä, jota Kirsty teki äitinsä kuoleman jälkeen. Hän alkoi muistella satuja, joita äiti kertoi ja hahmoja joita hän eri äänellä esitti. Projekti venähti ja kuvia syntyi. Katsoin “Näintehtiin” videot tarkasti ja ymmärrän, että onhan näissä töitä tehty. Tarvitaan henkilökuntaa, malleja, meikkaaja, kampaaja, rakentajaa, valomiestä, yleismiestä ja ties mitä. Kieltämättä näyttäviä ja taidokkaita – ja huom. kaikki tehty itse – ei Photaroitu. Siinä kun 70 kuvaa katsoo, niin alkaahan se puuduttaa. Joskus nähnyt David Chappellen töitä ja ihastellut sitä tarinan rakentamista tai muotikuvia, joissa on annettu mielikuvituksesta kaikki, mikä irti lähtee. Surutyö on tärkeä tehdä, itse huomasin oman äidin kuoleman jälkeen, että on ollut niin kiire, ettei ole ehtinyt edes surra. Mitä näistä jäi minulle käteen, eipä muuta kuin tämä teksti. (Sekä mielikuva siitä, kuka pojista tekee joskus Puppe, Mato Matala tai Upponalle projektin.)
Toinen näyttely oli Alison Jackson – Truth is Dead. Tämäkin 100 %:sti rakennettu. Kuvia julkisuuden henkilöitä muistuttavista hahmoista. Esimerkiksi Donald Trumpin esittämiseen Alisonilla on viisi eri henkilöä listoilla. No en niin huumorintajuton ole, etteikö siellä olisi muutama ihan hauska kuva ollut. Kovin juttu oli kyllä Diana ja Dodi sekä heidän kuviteltu lapsensa. Siis ei oikea Diana vaan henkilö, joka näyttää Dianalta. Näyttelyn sanoma on, että kuningatarkin käy vessassa.
Kolmas näyttely oli joku kiinalainen juttu, mistä en ymmärtänyt enää yhtään mitään.
Pihan toisella puolella on “hieman” pienempi paikka, Juhan Kuusi Dokfoto keskus. Sielläpä oli Jyri Pitkänen ja Eveliina Talvitie – Catch Me. Kuvia eri maista lapsista ja heidän perheistään. Lapset ovat jollain tavalla erilaisia, vammaisia niin kuin Suomeksi sanotaan. Kuvasarjojen välissä on tekstikuvaukset lasten ja perheiden elämästä. Tämä oli kova juttu sellaisenaan, heidän tavallista elämää. Vielä kun sitä peilaa noihin vähän aikaisemmin nähtyjen näyttelyjen tekomaailmaan.
Jotenkin se päivä meni ja kääntyi iltaan. Tyhjä tori on varmaan maailman tyhjin paikka, sen olisi voinut kotonakin todeta. Surutyöhön palataksemme mennään 25 vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden muistomerkille. Siellä kaksi ihmistä sytytteli uudelleen sateessa sammuneita kynttilöitä.
Taas jotain uutta nähneenä, kokeneena ja ymmärtäneenä painuin johonkin ja palaan huomenna takaisin.
Muutosta havaittavissa
Kuukauden pysyin pois metsästä, aika paljon olivat värit ja maailma muuttunut. Hirvikärpäsiä nypin vain noin 30 kappaletta, enkä saanut yhtään puremaa. Aika kaunista, mielestäni.
Kivisydän
Yritän usein etsiä ja luulen näkeväni luonnossa jotain muotoja ja symboleja. Tietenkin yksinkertaisia, joita voi osoittaa sormella ja kuvailla yhdellä sanalla, kuten: sydän.
Tähtikuvaaja
Voi sitä itselleen keksiä mitä vain arvonimiä. Netissä luki, että nyt on paras aika kuvata linnunrataa ja revontuliakin on luvassa. No minähän menin. Aika hyvä mielikuvitus pitää olla jos tuosta jomman kumman bongaa. En tuota vihreää hehkua revontuliksi allekirjoita, se ilmestyi kuvaan vasta jälkeenpäin ja voi olla mitä vaan muutakin hehkua.
OM-D E-M1 mkII tuntuu olevan parempi tähän hommaan kuin edellinen malli. Moottoritien vieressä ei ole tarpeeksi pimeää. Ei niin pimeää, että erottaisi linnunradan vyön ja niin valoisaa, että sivusta tuleva valo saa kaikki etulinssin töhryt esiin. Kuitenkin tarpeeksi pimeää siihen, ettei näe ilman apuvaloa mitä on tekemässä. Uuden kuulapään namiskat eivät ole vielä oikein hallussa. Sekä paljon muuta sähläystä. Värit ovat kyllä kauniit ja oli onneksi aika lämmin.
Kottaraisten kokoontuminen
Yksittäisen linnun näyttävyyden voittaa vain parvellinen lintuja. Lintujen esiintyminen isossa laumassa on visuaalisesti voimakas näytös. Joskus pitää kuitenkin levätä, olla niin sanotusti langoilla.
Tässä vaiheessa vuotta kaikki linnut pitivät sitä tavallista kottaraisen sirkutusta. Kenenkään ei tarvinnut yrittää mitään ihmeellistä. Mielenkiintoista oli seurata kun riviin tuli kolo. Ei sitä aina paikattukaan uudella linnulla vaan muut siirtyivät vähän tepsuttelemalla vasemmalle.
