Vai mikä lie teletappi. Väkisin väänsin kun tiesin, että jotain tuossa vanhassa valtavassa juurakossa on. Oli siinä pihkaakin, joka siirtyi housun takamukseen.

Siitäpä olikin aikaa kun olin viimeksi ollut Hamarijärvellä. Teitä pitkin menin ja loppumetrit yritin hiipiä huomaamattomana. Jotenkin ne vaan aina mut huomaa. Sitten pääsee se töräytys ja joutsenet nostavat päätään, että mikä hätä. No ei näköjään mikään ja jatkavat lyllertämistään pitkin suota.

Syysiltaisin täällä on hieno konsertti. Ihan tulee ikävä Painiojärven iltaisia kurkien kokoontumisia. Kaikki luonnossa on suurta, mutta vielä suurempaa on äänekkäät lintulaumat.

Koko talven ja kevään olen ollut menossa pimeään aikaan ulos ja nyt menin. En kauas, kaupungin laitamille. Sellainen testireissu, että onko kylmää ja meneekö taas hermot kuulapään kanssa. Oli kylmää, pitää olla enemmän päällä, mutta kuulan kanssa en hermoillut.

Eihän tuo kuva ole yhtään samanlainen kuin Lightroomissa. Tuossa on paljon vähemmän tähtiä ja paljon vähemmän rikin värisstä sontaa tuolla vasemmalla metsän reunassa. Lisäksi puissa ei näy lainkaan värivirhettä, joka tulee läheisistä katuvaloista.

Jotain mun pitää tehdä tälle WP-teemalle, että sais noi kuvat isommiksi. Onhan nää nolon pieniä. En vaan jaksais taas alkaa säätää, kun en muista mistä se tehdään.

Ei olis noin viivainen koodi jos ei olis retkeilyalueen metsää.

Minäkin olen nyt trendikäs ja menen metsään ottamaan etäisyyttä ihmisistä. Paitsi, siksihän minä sinne olen aina ennenkin mennyt.

Sellaisenkin kauheudun oivalsin tässä korona-aikana. Museot ovat kiinni, missä nyt voi nähdä oikeita isoja valokuvia. Nyt kaikki kuvat ovat sellaisia kärpäsen kikkaran kokoisia, joita katsotaan puhelimitse. Paitsi, niin se taisi olla jo ennen koronaakin.

Koronasta johtuen lataan tämän kuvan tuplasti leveämpänä. Latasin kyllä, mutta sivupohja taitaa olla laittaa jotenkin vastaan. No voin lähettää sen sähköpostilla jos haluat. Älä vaan tule tänne.

Koko tontti laitettu pakettiin. Mistä tiedän, että se on just tuo metsä. Siitä, että Nalle Puh näyttäisi olevan samassa paketissa. Hahmojen haku pölli- ja rankapinoista on ensimmäinen palvelus, jonka kuollut puu minulle tuottaa. Elävinä niitä toki mieluummin katselisin.

Jos kuva on niin pieni, ettet löydä siitä kuin kärpäsen kasoja, niin taas kerran. Mene luontoon. Sieltä näitä löytää, eikä tarvitse kauaa eikä kaukaa etsiä.

(Kuva on muuten viiden kuvan panoraama.)

Hei auringonkukkat, ihan turhaan siellä nuokutte pää alaspäin. Mitä siitä vaikka väri on lähtenyt, runko on pystyssä ja ihan hyvän näköisiä olette, tuollaisena porukkana ainakin.

Takana Wiurilanlahti, oikealle Vuohensaari.

Ja just kun piti kannustaa ihmisiä kokemaan itse luonnon kauneus, niin sitten tällaisia kuvia nettiin laitetaan. Mutta jokuhan voi saada tästä innoituksen ja lähteä sinne metsään. Varoitan, että polut ovat paikoin kuraiset.

Kukkakuvauksessa parasta on maata lämpimässä maassa ihan pitkällään. En muistanutkaan, kuinka mukavaa se on. Välillä havahtua rusahtavaan ääneen, joka tulee taskuun unohtuneista silmälaseista. Välillä ihmisten ääniin, jolloin pomppaat pystyyn, ettei luulla kuolleeksi tai sitten näyttelet kuollutta ja toivot, että ne lähtevät nopeasti pois.

Sarjassa “Sopii, mutta ei kuulu luontoon” aiheena muovikassi. Kyllähän se tuohon sopii. Piristää vielä vehreyteen puhkeamatonta peltomaisemaa. Kivasti vielä takertunut tuohon piikikkääseen jostain karanneeseen ruusukasviin. Pitääkin käydä myöhemmin katsomassa mikä siitä tuli.

Ihmisten lapset koristelevat pajun oksia, aikuiset ovat ainakin tässä kaupungissa laittaneet puiston puiden ympärille jotain ihme virkkauksia, olen nähnyt lintupolun puissa roikkumassa heijastimia, niin eihän se nyt niin iso juttu ole jos jossain random puskassa yksi muovikassi roikkuu. Vieläpä hienolla New York tekstillä.

No, vaikka se tuohon sopii, niin eihän muovikassit luontoon kuulu. Pahanlainen vieraslaji on sekin. Kaupunkiin siitä hus, takaisin sinne mistä tulitkin, New Yorkiin.

Aloitan tässä ainakin kaksiosaisen sarjan teemalla “Sopii, mutta ei kuulu luontoon”. Menköön vaikka taideporojektina.

Ensimmäinen kuva on sorsista, jotka päästivät tosi lähelle. Ikinä en oo edes hiipimällä päässyt näin lähelle. Sai ihan rauhassa vaihtaa objektiiviakin ja zoomailla kaikista korren raoista.

No kyllähän nuo tuohon periaatteessa sopivat, mutta kyllähän Anas plasticus on ei-toivottu, luontoon kuulumaton vieraslaji, piste. Enkä keksi niille paikkaa tuolla taustan kaupunkimaisemassakaan.