Mikä on ärsyttävämpää kuin suhru kuva? No, sellainen kun on melkein tarkka. Melkein pääsin maaliin, melkein voitin 42 miljoonaa. Ei vaan osuus meikällä tarkennus merikotkaan.

Ajatus on tärkein, onhan noita kotkia maailmalla. Tämä oli kyllä villi- eikä kojukotka. Päästä ylipäätään ulos edes muutamaksi tunniksi viikossa on niin iso juttu, että ei tärähtänyt kotka kauaa mielessä liitelee.

—

Tarkoitus oli viimeisen lomapäivän iltana kerätä voimia töihin palaamisen helpottamiseksi. Auringonlasku nyt ainakin piti bongata ja ehkä pala tähtitaivastakin. Välillä soudan ja vaihtelun vuoksi huopaan, koska tuntuu, että kaikki jännä tapahtuu aina selän takana. Huopaussession aikana huomasin, että kaikki lokit pyrähtivät kiveltä veteen ja joku iso vaalea tuli tilalle. Kiikarit silmille ja voi vitsit ilmoille – jalohaikara. Varovaista lähestymistä hiljalleen, samalla kuvaten. Päivän elämyskiintiö tuli täyteen ja jätin taivaanrannan maalailujen dokumentoinnin seuraavaan kertaan. Olihan alkamassa myös Suomi-Puola koripallo-ottelu.

Jalohaikara ja onhan siellä rantasipikin

Edellinen outo lintu tällä järvellä oli elokuun alussa. Olin taas soutelemassa ja kuulin harmaahaikaran ääntä. Katselin kiikarilla kaislikkoja – enkä nähnyt mitään. Äänen kyllä kuulin edelleen. Jatkoin eteenpäin ja nyt ääni kuului takaani. Kovasti ihmettelin, että miten ne nyt tuonne olisivat koukanneet. Katse ylöspäin ja joku tiiraa muistuttava otus lentelee veneen ympärillä. Räyskä!

Tämä olkoon minun ensimmäinen ja viimeinen Suomi100-postaus. Tänään taas yli neljä tuntia henkisessä kotimetsässä. On se hienoo saada vapaasti kävellä toisten mettissä ja soilla, keräillä sieniä, mustikoita, puolukoita, juolukoita, variksenmarjoja ja istahtaa välillä kannolle kahvittelemaan. Ihan vaan ittekseen kuunnella ja kattella. Onhan se hienoo kävellä kaduillakin, mutta sieniä ja marjoja sais olla enemmän.

Kurkkisin puiden välistä ja tällainen pläjäys siitä tuli. Oikea myrskylintu, pahan ilman kurki. Aika hiljaista oli Halikonlahdella, paitsi hanhia.

Laitoin mökin pihapiiriin 2016 kaksi pönttöä puukiipijälle. Ensimmäisenä vuonna ei käynyt kukaan, mutta tänä keväänä olivat molemmat käytössä. Toisessa oli käynyt joku tragedia ja ainakin osa poikasista jäivät pesään. Toiseen jäi yksi kuoritumaton muna. Jäädään odottamaan kautta 2018.

Tunsin itseni väsyneeksi ja viluiseksi, jonka vuoksi jätin pyörälenkin väliin ja lähdin muuten vaan ulkoilemaan, kun en osannut paikallaankaan olla. Monen muuttuneen suunnitelman ja aikomuksen jälkeen päädyin seuraamaan vesistöä muutaman sata metriä ylöspäin. Korentoja hain, mutta ei siellä mitään ollut.

Panasonic Leica DG 100-400 mm vai mikä se olikaan oli tietenkin mukana. Olen ollut oikein tyytyväinen hankintaan. Vakain on hyvä. Siltikin, olisi kiva jos löytäisin jostain makuuhuoneremontin aikana jonnekin viisi vuotta sitten kadonneen monopodin. Eihän se vakaaja tietenkään sentään osaa kannatella kameraa. Sehän olisi vissiin jo jotain todella… – en tiedä sopivaa yli-ilmaisua. Tuollaisen tiklinpennun kyttääminen ja sen silmän saaminen tarkennuspisteeseen voisi olla helpompaa. Läheltä tietenkin helpompaa kuin matkan päästä. Kuvat eivät aina ole karvantarkkoja, vaikka tuossa koossa tarkoilta näyttävätkin. Se kokemus, joka minulla monopodista on, että se on aina väärän mittainen. Siksi en sitä kai ole kaivannut.

Hyvässä valossa taas, kun tarkennus nappaa, niin jälki on oikeinkin hyvää, ainakin itse siitä nautiskelen. Kuten tuossa naaraspeippokuvassa on sattunut käymään. Tarkennus ei tosiaan aina nappaa. Auttaa manuaalilla, esitarkentaa, pienentää zoomausta – siinä muutama konsti. Pitää kaivella olisiko kamerassa joku asetus muutettavissa. Toinen asetus, joka pitää selvittää on, että miten runkovakain saadaan pois ja päälle riippuen siitä, mikä asetus objektiivissa on. Muistan, että tämä olisi toiminut Panan 100-300:lla ja OM-10:llä. Sähkönkulutusta en ole mittaillut, mutta sellainen aavistus olisi, että akut ovat useammin latauksessa kuin ennen.

–

–

Välillä on hyvä poistua kaupungin kiihkosta ja suunnata metsään. Nauttimaan niistä antimista, joita tähän aikaan vuodesta on tarjolla. Lintujen lauleskelu on muuttunut erilaisiksi hälytysääniksi, kun kulkija käy liian lähelle pesäpaikkoja. Eräskin metsäkirvinen seurasi ainakin 300 metriä ja piti summerin päällä ihan järkyttävällä volyymilla ja taajuudella. Tuolla toisella oli sentään suu täysi ruokaa ja pysyi hiljaa. Onneksi en ole kirvisen kanssa naimisissa.

–

–

–

Voi hyvä ihme. Mitä siitäkin tulee, että illat pitkät mennään lintujen ja korentojen perässä pitkin niittyjä ja joutomaita. Kukkapenkit on perkaamatta, nurmikko leikkaamatta ja auto likainen. Kohta kohtaa asuinaluetta jo ansaitsematon arvonlasku. Sekin vain pensaskertun, hempon ja pikkutyllin tähden.

–

–

ja sama suomeksi. Miten Panosonix selviää BIF-tilanteesta eli bird in flight, lintu lennosta. Varmaan ihan jos vaan osaa. Ei tarkennuksen kipupiste ole objektiivissa vaan jossain muualla. Jonkinlainen lintumagneetti tämä tuntuu olevan. Eilen pikkutikka ja tänään mustatiira. Ensimmäinen tiirakuva on suoristamisen verran kropattu ja toinen “vähän” enemmän. Kyllähän se nuo on löytänyt ja tarkennus sen verran kohteessa, että tunnistaa. Linnun poimiminen taivaalta on tälläkin toivotonta. Tarkentamalla ensin kaukaisuuteen vaikka metsänreunaan ja sitten lähtee hakemaan lintua on yksi konsti parantaa tulosta. Harmaalta taivaalta, harmaata lintua – no go. Senhän jo kaikki m43:sen omistajat ja varsinkin ne, jotka eivät omista tietävät varsin hyvin.

Keltaväiskikuvaa kommentoin sanoin, että tässä on jotain von Wrightimäistä. Paitsi nuo kaikki risut, niitä taiteilija olisi vapaudellaan siistinyt. Västäräkin kanssakin oli tarkennusongelmia. Ei vaan löytänyt. Vähän avustaa manuaalilla niin sitten nappaa. Ei tainnut olla riittävästi kontrastia.

–

–