Huomasin erään toisen kuvan kohdalla dronella otetussa kuvassa pienen ongelman. Ensin luulin, että kopteri on ollut vinossa ja siksi pensas näyttää vinolta. Muutkin olivat, niin ymmärsin, että tämä onkin laajakulmaan liittyvä ominaisuus. Tässä kuvassa se näkyy selvemmin. Kyseessä siis suoraan ylhäältä otettu kuva. Vain yksi runko on oikeasti kaatunut. Suoraan edestä otettuna linjoja voi suoristaa ja korjailla, mutta tietääkö tietäjät, miten tämä oikaistaan? Tehokeinona tätä voisi jossain joskus käyttää.

Muistui mieleen, että kun pojalta joskus kysyttiin, miksi et ole siellä opiskelupaikkakunnan kämpässä vaan tulet aina tänne kotipaikkakunnan kämppään. Siellä mä asun, mutta täällä on mun koti.

Teijon kanssa on sama juttu. Kyllä siellä on kiva käppäillä, evästellä, keräillä antimia yms aktiviteetteja. Kuitenkin, tämä kuvan seutu on se, missä jotain tuntuu. Metsä puhuu, vaikka se onkin aukotettu ja loppu on puupeltoa. Puut voivat lähteä, mutta henki jää.

(No ehkä Teijolla Punassuo ja Hamarilla Ryssänsillan tienoo.)

Oli visio, että koska polvet toimivat ja maa oli kuiva, menen saniaisten reunastamalle polulle makaamaan ja otan kuvan, jossa tulee ikään kuin vaikutelma, että ollaan saniaisputkessa. No ei se mennyt ihan niin. Oli tyydyttävä perinteisempään. Ei tullut Vuoden luontokuvaa, ei. (On muuten mulla kopterin lennättäminen metsässä ihan kauhian vaarallista puuhaa, kopterille.)

Istua suon laidalla, kuunnella, katsella, nauttia auringon lämmöstä. Laatuluokka I:n tekemistä. Kaikki toimii. Teoriani on, että yksi viihtymisen komponentti on värit. Kaikki värit sopivat yhteen. Miksi pitää keksiä uusia värejä kun on jo olemassa väri suomaisema. Tuolla paletilla kun vetäisee olohuoneen, niin ei tule enää koskaan lähdettyä ulos. Stereoista vielä suomusiikkia soimaan 6-kanavaisesti, haukan vinkaisuja, sudenkorennon siipien pörinää ja tuulen suihketta ja lehten rapinaa.

Voi kurja, kurjet suunnittelevat lähtöä. Sinne vaan ulkomaille mennään, eikä tarvita todistuksia eikä mäskejä. Ei sitten tuoda lintuflunssaa takaisin tullessa.

Kurkien kokoontumisten seuraaminen on mieluisaa tekemistä syysilloiksi. Auringonlaskun aikaan parkkeeraa sopivaan paikkaan ja jää kuuntelemaan. Upeaa. Nämä eivät sitten laskeutuneetkaan tänään tälle järvelle, taisivat huhuilla muutaman muun mukaansa ja jatkoivat toiseen paikkaan.

Ajatus oli, että männyt tsemppaavat koivua, että jaksa vielä hetki, talveen on vielä matkaa. Sitten tuli toinen näkökulma, että männyt ovat piirittäneet koivun. En tiedä.

Tämä on yksi lempipuistani ja nyt vasta tajusin tämän kuvauskulman. Odotan tuon kellastumista, että pääsee kuvaamaan ylhäältä ja miksei tämänkin kuvan toisintoa tummansinistä taivasta vasten. No just, ei tule onnistumaan. (Onpa muuten ruma CA.)

Alkoi mennä hämähäkit sekaisin, onko tämä nyt ristihämähäkki vai pallohämähäkki vai palloristihämähäkki. Hän otti hieman nokkiinsa kun törmäsin verkkoon ja onkin valmistaunut iskemään kaksi oikeaa koukkua yhtäaikaa.

Ötökkäkuvia netti on täynnänsä, mutta tässä kuvassa on sellainen taustatarina, että kun olin maassa polvillaan tätä sihtailemassa, niin vaimo sanoi jotain tyyliin: että nyt olet taas siinä vanhassa tutussa luontokuva-asennossa. Totta, ei ole paljon tullut viime aikoina ryömittyä.

Eilen ennnustin, että tulee lumitalvi, koska rakennuksilla on jo lumipuvut päällä. Niin, mutta kun pihlajassa on paljon marjoja ja se tarkoittaa, että ei tule lunta tai tulee lunta. Ennustan siis myös, että juu tai ei. Juu myös sille, että tulee hyvä rastastalvi. Ehkäpä musta rastas talvi, valkorastasta en tiedä olevan.

Näin siis Salossa Halikonlahdella.

Maalaiset olivat taas liikkeellä. Mielestäni en juuri erottunut porukasta.

Hakasalmen huvila ja Ismo Höltön kaupunkikuvia. Minä heräsin tähän vähän myöhään, mutta kaupunkilaiset ovat tämän nähneet jo varmaan 12 kertaa. Vilpittömiä, iloisia, vaivattomia ja rehellisiä kuvia. Rohkaistuneena laskin itsekin kameran vatsani päälle ja otin ensimmäisestä seuraajasta kuvan ja heti tuli tuttu.

Matkalla seuraavaan kohteeseen näin mielenilmaisun. Ei ole tavallinen näky meillä päin. Viimeksi näin mielenilmaisun kun pojan noin viisi kuukautinen lapsi ilmaisi huutamalla, että voisitteko häipyä mukavuusalueeltani, mieluummin koko kaupungista. Ilmaisija on vasemmassa alakolmanneksessa. Sellainen tuli mieleen, että voisiko olla sellaiset eduskuntatalon rappuset, missä mielenilmaisija istuisikin kohti niitä 200 päättäjää. Mitä hyötyä siitä on, että ne jotka päättävät ovat selkäsi takana? Ei ne kovin herkästi tule ikkunoista kurkkimaan.

Pääsin siis HAMiin asti eli Helsingin Art Museoon. Ennakko oli, että mitähän lippua täällä on. Tapahtuikin täydellinen yllättyminen. Koskaan en ole nähnyt noin isoa taideteosta, muistaakseni. Nämähän olivat upeita. Tekijä siis Katharina Grosse. Vilpittömiä, iloisia, vaivattomia ja rehellisiä kuvia.

Mikä vielä yhdisti kahta edellistä? Ei mitään joutavaa taidepuhetta teosten ymmärtämiseen. Toisessa on mustavalkoisia kuvia tai toisessa värikkäitä kankaita. Yksinkertainen asia: mene, katso, viihdy ja nauti.

Jatkoin matkaani ja aavistelen, että on tulossa runsasluminen talvi. Niin moni Helsingin rakennus oli laittanut jo lumipuvun päälle. Täällä ei ole vielä millään, pitääkin kirjoittaa siitä muistutus tekstaripalstalle.

Täysikuun aika, mutta tiesihän sen jo lähtiessä, että kuuta ei tule näkymään. Mennään siis pilviin. Eiväthän nuo kuvat tuollaisina pieninä miltään näytä. Hyvinä isolla näytöllä alkuperäisellä resoluutiolla ja parhaimpina paikan päällä nähtynä. Olin taas niin innoissani.