Pitkästä aikaa pääsi ulkoilemaan kameran kanssa. Ilman sadetta ja valoon. En taas ymmärtänytkään kuinka lyhyt päivä onkaan. Aamun kaupunkiaskareiden jälkeen pääsi noin klo 14:00 jälkeen kuvauspaikalle. Ei kauaa mennyt kun valo muuttui keltaisesta, punaiseksi, siniseksi ja mustaksi. No musta tuosta puuttuu, mutta sen voi kuvitella laittamalla silmät kiinni.
En tiedä onko kuolleiden kaislojen, ruokojen, kortteiden tai lehtien asettelu jossain kulttuurissa tunnustettu ja tuettu taidemuoto. Kuka pystyisi toistamaan tuon tuulen tekemän luonnollisen sekamelskan. Vaikka kaislat graafisessa rauhattomuudessaan ovatkin mielenkiintoisia tutkittavia ne voivat aiheuttaa levottomuutta. Muutama ruskea haavanlehti kuivassa ruohikossa rauhoittaa kummasti.
Sama paikka kuin 9.11.2015 postauksessa. Sumu on hälvennyt ja paljastaa hakkuuaukion ja alastomat puut. Nyt ei sumuteta.
Luulin, että tuosta mössöstä oli jo päästy marraskuuhun mennessä. Tarkoitus ei ole kuvata kliseisesti vesistön rehevöitymistä vaan tuoda valokuvan keinoin esiin luonnon erilaiset väri- ja materiaalikerrokset. Katseen lähtiessä kuvan alareunasta se päättyy kirkkauteen, valoon. Valo, joka voi olla lupaus paremmasta tai meidän loppuräjähdys ja jonkun muun alkuräjähdys.
Syysloman ensimmäisen päivä käytetään raittiin ilman keräämiseen ja suomalaisen mielimaiseman ihailuun. Loppuviikosta yritetään mennä muille maille ja siellä muistellaan, onko täällä jotain mitä voisi kaivata. Pääsinpä kerrankin sumuakin kuvaamaan.
Olen aika varma, että jäin koukkuun tähän koivuun. Miksi? Kierrät puuta ja tutkit sitä eri suunnista. Päässä on joku kuva ja näyttää, että etsimessäkin on sama näkymä. Kun kuvat saa koneelle ne ovatkin jotenkin muuttuneet matkan aikana. Eivät ne olleetkaan sitä mitä piti. Seka- ja muuta sotkua olivat. Pitää mennä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ei onneksi ennen kevättä. Näin pienestä ei taida olla talvikoivuksi. Paitsi jos saisi taustan…
Voisikohan kartano muotoilla tuon pensasaidan seuraamaan paremmin kiven linjoja. Ikihonkaa kyttyrän kohdalle ja pikkumäntyä monttuihin.
Jäi silmälasit kotiin, mutta siitä huolimatta vaikuttaa, että tänään kännykkä vei voiton. Ilman laseja on aika arvailua, mitä ruudulla näkyy ja mitä kennolle tallentuu. Korjataan sitten myöhemmin. Muitakin kuvia on, mutta ei ehdi säätää.
Aikamoista lottoa on tämä Impossiblen värifilmi. Värit on kivat, vaikka ei siellä nyt ihan tuollaista ollutkaan.
Pysähdyin seuraamaan koivunlehtimassa liikkeitä rannan laineisssa. Tulee hienoja harjanteita sopivilla valotusajoilla. Tämän pidemmällä tulee pelkkää sotkua. Otin sitten jalustankin esiin ja aloin tehdä systemaattisemmin tutkimusta valotusajan vaikutuksesta. Vapaalla kädellä tuli parempia. Lopetin kun silmälasit jotenkin putosivat tuonne lehtien joukkoon. En kyllä ymmärrä miten ne putosivat takaraivolta eteenpäin.