Posts Tagged: näyttelyt
Kouvola Poikilo Mika Honkalinna
Poikilo kuulostaa ihan salolta, niin kuin olisi jotain kirjaimia jäänyt pois. En tiedä lausutaanko se poik ilo vai poikilo, ihan sama – löysin perille. Kouvolassa kun olin, niin täällä kävin.
Ennakkokäsitys oli taas minulle tyypillisesti, että katotaan nyt, ei se mitään maksa kun vingutetaan museokorttia. Kuvata puita, kaarnoja, yms… Kaikkihan me sitä teemme. Myönnän olleeni taas väärässä. Tuon kokoisina, laadukkaasti vedostettuna, oikealla terävyysalueella – hienoja. Ne kuvat, mitkä iskivät kuin Jussin kuokka otsaan, olivat nuo vasemmalla olevat mustesuihkutulosteet turvelevylle. Kuvina jo hienoja, mutta materiaali vie homman loppuun. Hieno struktuuri ja kun muste leviää turpeeseen ei ole niin karvan tarkkaa. Näitä haluan käydä katsomassa jossain joskun toistekin. Mielenkiintoista jos näistä tulee joskus kirja, niin miten tehdään teknisesti.
Tämä näyttely menee asteikollani kategoriaan suosittelen.
(Unohtui tuosta ensimmäisestä kuvasta säätää valkotasapainoa.)
Someron kivimeijeri #gosomerogogo
Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti. Kesästä toiseen siis samoja reittejä. Kivimeijerillä kävin ensimmäisen kerran 2013 ja sen jälkeen yksi vuosi on jäänyt väliin. Kertaakaan en ole pettynyt. Enkä pettynyt nytkään. Arvostan kauheasti tällaista sitoutumista ja asialle omistautumista. Tila on mielenkiintoinen, ei turhaa hienostelua, kotoisa olo.
Kuvassa Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Autokulta ja takaikkunan läpi pilkistää peuran korvat. Pään korvineen on tehnyt Antero Kare.
Veturitalli HCBERG
Ennen koronaa, kesällä 2019, WAMissa Turussa oli HCB:n laaja näyttely. Kun luin ensimmäisen kerran, että tätä on esillä myös Salossa, ensimmäinen ajatus oli, että plääh, vanhan toistoa.
Olikin niin, että Salon näyttely tuli jotenkin lähemmäs. Tila on mukavampi, valot oli hyvät, että työt pääsivät hyvin esiin. Oli myös uusia töitä. Nämä ovat mielenkiintoisia, niissä on salaisuus (tarkoittaa, että ei haluakaan miten ne on tehty). Kyllä nämä kannattaa valokuvaajankin käydä katsomassa. Ihan senkin takia, että nimikirjaimista tulee mieleen se ensimmäinen HCB,
Mikäli sattuupi kesällä käymään, niin samalla reissulla menee myös Wiurilan kesä 2022.
Helsinkissä kävin
Perheasioita hoitamassa ja taidetta katselemassa. Yhdessä päivässä ehtii katsoa kaksi näyttelyä ja silloin ei tarvitse ihan kellon ympäri olla matkassa. Kohteeksi valikoituivat Kansallismuseo ja Kiasma.
Kansallismuseo: Vaurauden filosofia, Jaakko Heikkilä. Ihan ensiksi pitää sanoa, että oli taas ennakkoluuloja. Nopeasti yhdistää vaurauden varakkuuteen ja rikkauteen, omistamiseen ja sen näyttämiseen. Minulle vieras maailma. Menin kuitenkin. Enkä sitten kuvia katsellessa kenenkään kohdalla miettinyt sitä maallista rikkautta hetkeäkään. Sympaattisia henkilökuvia, laajakulmanäkymät olivat mielenkiintoisia, pääsi kunnolla tirkistelemään. Se yksi pohjoisen maisema (Enontekiö) oli tosi hieno.
Näyttelyn jälkeen jää pohtimaan mitä ovat vauraus ja rikkaus ja onko varallisuudella niiden kanssa jotain tekemistä.
Kiasma: Ars22. Tähän tarvittaisiin kaksi päivää. Ei täältä osaa ilman muistiinpanoja nostaa mitään, erilaiset tekstiilityöt, reliefit Irakista olivat, Video Vietnamista. Kuvallinen panokseni jää tähän kuvaan.
Naivistit Iittalassa 2019
Jotenkin vuoden 2018 näyttely jäi niin hyvänä kokemuksena mieleen, että nyt ei saanut tästä oikein kiinni. Kannattaa toki käydä jos tykkää tyylilajista.
Hämeenlinna Noco
Noco niinku Nordisk Contemporary, niinku nykytaidetta. Ihan ensimmäiseksi, että ellei #museokorttia olis keksitty, niin olisi voinut tämäkin näyttely jäädä katsomatta, varsinkin jos ei olisi ollut sateinen päivä. Monta hyvää näyttelyä ihmiset missasivat ennen korttiaikaa.
Ja ihan toiseksi, jos ei nykytaidetta ymmärrä, niin ehkä ei kannata tästä aloittaa. Menee vaikka pihan toiselle puolelle, sielläkin on monta kummallista työtä. En minäkään mikään taiteentuntija ole enkä väitä kaikkea ymmärtäväni tai edes yrittävän ymmärtää. Taidetta pitäisi osata sijoittaa myös aikakauteen ja kulttuuriin. Joku työ, joka on voinut olla Norjassa kova juttu viisi vuotta sitten ei ehkä olekaan täällä Suomessa sitä samaa. Varsinkin kun puhutaan ei esittävästä taiteesta. Naama- ja maisemakuvat eivät vanhene samalla tavalla. Videoita oli jonkun verran. Ihmisillä on oravan kärsivällisyys eikä kaikkia animaatioita jaksa katsoa ellei juoni kulje ripeästi. Osa töistä oli minulle ihan “Ei ymmärrä” osastoa, osa ei jaksa, osa visuaalisesti näyttäviä ja osa puhuttelevia. Viimeisestä kategoriasta todella hieno esimerkki oli Tobias Bernstrup South of Heaven (vas) yksikanavainen video ja Murder of Crows (oik) vesiväri paperille, 2014. Aikamoinen vaikutelma kun katsoi tuota “lintutaulua” ja takaa alkoi kuulua lentokoneiden ja ilmahälytyksen ääniä. Video löytyy Vimeosta ja selostuksessa on kerrottu myös mistä tuo aihe on peräisin.
Näyttelylle arvosana kannattaa mennä ja ehdottomasti myös siihen toiseen näyttelyyn. Viimeksi kun kävin oli talvi ja kengät narisi niin, ettei kuullut omia ajatuksia.
—
Helsingissä pikana
Pika mikä pika. Matkoihin menee kolme tuntia, syömisiin tunti. Koko päivähän siinä vierähtää.
Taidehallissa David Hockney. Taannoisen retrospektiivin Lontoossa Tatella nähtyäni odotukset olivat kovat. Ajattelin jo silloin, että näin laajaa näyttelyä en tule enää koskaan missään näkemään. Enkä ihan sellaista toki odottanut. Iso osa oli litografioita. Joku voi pettyä tähän, mutta kyllä näistäkin Hockneyn tyyli, värit ja valot tulivat esiin. Samoin Hockneyn monipuolisuus ja edelleen jatkuva työskentely uusien välineiden kanssa. Näiden jälkeen on hyvä lähteä maailmalle hakemaan niitä kuuluisimpia töitä. Koska Taidehallissa ei saanut kuvata, jouduin ottamaan esille 12-osaisen tussisarjani ja taltioimaan tunnelmat mielikuvieni mukaan. Siitäs saitte.
Kiasmassa Grayson Perry. Vetää sanattomaksi vaan ei mykäksi. Jotain ääniä pääsee. Olen iloinen, että tämä ihminen on kanavoinut energiansa ja mielikuvituksensa purkautumaan taiteen kautta. Valtavasti yksityiskohtia, joiden merkitys olisi täysin auetakseen vaatinut brittiläisen kuvaston tuntemista tai selittämistä. Monipuolinen taitava tekijä, jonka ei tarvitse enää jarrutella esittämistään. Tämän näyttelyn jälkeen kun etenin ylhäältä alas ei Kiasman muulla tarjonnalla ollut mitään sanottavaa.
—
Hampuri 2018 päivä 1
Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.
Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.
Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?
Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.
Kolmas oli video Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.
Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.
Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.
Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta. Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
—
Fotografiska kesä2018
Niin kiva kuin olisikin käydä Vickania ja Maddeliinia moikkaamassa, niin eihän Tukholmaan mennä siniverisiä toljottamaan vaan värillisiä ja mustavalkoisia. Tähän tarjoaa oivan mahdollisuuden Fotografiska, missä oli ainakin kuusi näyttelyä. Pari sanaa tarjonnasta. Ennen sitä kuitenkin mainos, jota ei ole maksettu, että kannattaa käydä itsekin. Pääsylippu on vain 190 kruunua + matkat, ruoat ja tuliaiset.
Päänäyttelynä tai ainakin ensimmäisenä tuli vastaan ja paljon seinätilaa sai Cathleen Naundorf: Secret Times. Muotikuvaa, isossa koossa. Muodista mitään ymmärrä enkä varmaan kuvistakaan. Käsiteltyjä, tehtyjä kuvia, mutta mitä sitten – olivat nämä silti upeita. Oli taustana sitten kangas tai miljöö tai oli rekvisiittaa paljon tai vähän, aina malli nousi ensimmäisenä esille. En repronnut kuvia, koska niitä on livenä nähtävänä paikan päällä ja tietenkin netis. Hae vaikka hakusanalla “Secret times (Grand palais I)”, se oli upea.
Seuraavassa salissa oli luontokuvia. Näyttelyn takana on SeaLegacy, jonka perustivat Paul Nicklen ja Cristina Mittermeier. Voittoa tuottamaton kanadalainen yhdistys, jonka missiona on pelastaa maailma tai edes meret. Seisovaa ja liikkuvaa kuvaa on tarjolla. Eikä kuvissa mitään vikaa ollut, upeita nämäkin. Hienoa vedenalaiskuvausta. Lapsetkin tykkäävät. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Kertakäyttöisestä muodista elämän kokoiseen agendaan.
Jos olivat edelliset luontokuvat autenttisia – ehkä vähän lavastettuja, niin seuraavat olivat ihan kukkua. Ei se mitään, taiteilijalla on vapautensa. Esillä on Simen Johan: Until the Kingdom Comes. Näissä on jotain tuttua, mutta myös jotain täysin asiaan kuulumatonta. Otetaan eläin ja laitetaan se uuteen ympäristöön (joka sekin on koostettu eri kuvista). Osa kuvista menee katsojille varmasti täydestä. Esimerkiksi hirvet, joiden ympärillä lentelee kymmenittäin pieniä papukaijoja. Hienoja olivat nämäkin. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Aidosta luonnosta lavastettuun – ehkä tulevaan luontoon.
Vielä yksi. Linda ja Mary McCartneyn Mother Daughter. Tässä näyttelyssä joku tökki. Otetaan Lindan kuvia ja laitetaan rinnalle vähän samanlaisia uudempia Maryn kuvia. Lindan kuvia olen nähnyt aikaisemminkin. Pitää muistaa, että Linda oli tunnustettu valokuvaaja jo ennen kuin hän meni naimisiin Lennon-McCartneyn kanssa. Oli sellainen olo, että katseli McCartneyn perheen kotialbumia. Rumasti sanottu, tiedän. Näyttelyssä hyvää oli musiikki sekä Lindan lausahdus, että jätetään se kalustosähläys vähemmälle niin saa parempi kuvia.
—
—
—
Taidekeskus Salmela
Kaakkois-Suomen käynti eteni Etelä-Savoon asti, Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan. Ikänä ollu ennen käyny. Kassalla annettiin mukaan arvontalippu, johon voi kirjoittaa näyttelyn oman suosikkitaiteilijan nimen. Mitä pidemmälle kierros eteni, niin sitä mukaa suosikki vaihtui. Oliko se Antti Hakkarainen, Jakke Haapanen, Jasmina Ijäs vai Paavo Pelvo – en enää edes muista, mihin loppujen lopuksi päädyin. Eikä sillä ole niin väliäkään, kunhan todistan näyttelyn monipuolisuutta. Edellisenä päivänä olin käynyt Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla katsomassa Juha Taskisen ja Pekka Tuurin valokuvia. Kuvat olivat luontodokumentteja, eivätkä tuottaneet juuri niitä elämyksiä, joita tällä hetkellä haen. Siitä huolimatta kaikki kunnia Taskisen pitkälle norppatyölle. Tähän elämysvajeeseen iskivät Salmelassa olevat Jasmina Ijäksen työt. Hienoja dokumentteja ja tarinaa, fiktiota tai faktaa – samapa tuo.
Toisenlaisia luontokuvia – taatusti fiktiota – olivat Paavo Pelvon työt. Kertakaikkisen upeita, hyvän tuulen tuottajia.
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan. Kannattaa poiketa kauempaakin, kyllä – ehdottomasti, kyllä.
—
—
Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan.