Tekemättömyys alkoi tuntua raskaalta, joka aktivoi kulkemaan kohti etelää. Päätarkoituksena oli käydä korvapuustilla käsityökeskuksessa vai mikä kansanopisto onkaan. Ei ollu, voisilmäpullaa löyty.
Beach combing eli rantojen kampaus on sitten älyttömän miälenkiintoista. Harmittelen, miksen itse asu meren äärellä. Itse asiassa asunkin, mutta se on eri juttu. Sama meri, mutta kuitenkin eri.
Syksy on tulossa. Aallot ovat tuoneet rantaan levää, joka on alkanut jo haista. Linnut ovat vaihtaneet talvisulat. Tyllerömuuttolinnut parveilevat ja tankkaavat levien keräämiä ötököitä. Rantaan on ajautunut niiden simpukoiden ja kotiloiden kuoria, jotka eivät tästä kesästä selvinneet. Aivan kuin minäkin ennen mökillä. Jätin uimahousut naulaan odottamaan seuraavaa kesää. Miksi niitä pitäisi mihinkään viedä kun kuitenkin tiesi, että tulen vielä takaisin.
Seuraavaksi yritetään mennä Hankoon kun oikein myrskyää. Sitä Hankoa en ole vielä nähnyt.
—
—
—
—
—
—
—
—
Tällainen tapaus tällä kertaa. Olin kotijärvellä iltasoutelemassa ja samoilla hoodeilla kuin ennenkin hengaili pari kurkea, yksikössä kurkipari. Oli siinä harmaita turistilintujakin paikalla. Huopailin hiljaa lähemmäksi. Kolme työntöä ja lepo ja antaa purkin lipua. Lähestyessäni näin kaislikossa liikettä. Jotain valkoista ja luulin, että ne ovat kurkien poikasten päät tai nokat. En kylläkään ole koskaan näillä poikasia nähnyt. Taas lähemmäksi. Lievää hermostuneisuutta jo ilmassa. Harmaat turistilinnut ovat selvästi arempia kuin paikalliset kurjet. Nokat ja päät saavat uuden muodon. Ne olivatkin hirven korvat, kaislikosta alkaa nousta hirven turpa. Jonkin aikaa kävi mielessä, että onko elän jäänyt mutaan kiinni. Kai se olisi siellä mylvinyt. Sitten nousi koko mittaansa ja käveli pois. Kävi vähän vilvoittelemassa ja napsimassa muutaman ulpukan. Hirville kaikki kukat ovat syötäviä.
Tällainen tapaus tällä kertaa. Kävelin kärrypolkua ja näin, että polulta lähti lintu pakoon. Siinä oli myös toinen, joka jäi paikalle. Tunnistin heti, että poikanen (olisko laulurastas) ja näin mielessäni hellyttävät emo ruokkii lastaan kuvat. Jäin pienen matkan päähän odottamaan. Mitään ei tapahtu. Kukaan ei tule. Poikanenkaan ei liiku, pönöttää vain suu auki kuin täytettynä, aivan hiljaa, aivan paikallaan. Etsimen läpi näen, että höyhenet vähän liikkuvat kuin lintu hengittäisi, mutta saattoihan tuulikin niitä liikutella. Aivan paikallaan, ihan hiljaa. Näen, että jotain laskeutui poikasen nokan päälle. Kaukaa katsoen näytti leppäkertulta, mutta kameran läpi katsoen se olikin elokorento. Poikanen on edelleen hiljaa ja liikkumatta. Alan jo ihmetellä ja menen lähemmäksi. Kävelen linnun kohdalle ja katson, että ei mikään lintu nyt tuollaiseen asentoon voi kuolla. Askel vielä ja lintu lähti lentoon.
Muut ovatkin sitten tavallisia korentopönöjä
Punasyyskorento
Tummasyyskorento
Elokorento
Sirokeijukorento
Pitkästä aikaa metsässä, vakioreitillä. Aika paljon linnut ovat vielä äänessä. Peipposet ja rastaat sekä ne varoittelijat, joilla poikaset ovat jo lähteneet tutustumaan maailmaan. Jonkinlaista metsästysvietin tyydyttämistä lintujen kuvaamisessa on ja toisaalta taas keräilyä, vaikka eivät niin erikoisia kuvina olekaan. Toisessa on metsäviklo hälytysasennossa ja toisessa on sirittäjä siritysasennossa. Mukavaa oli, tosi mukavaa. Kumpikin tältä reitiltä uusia tuttavuuksia.
–
Omalla tyky-reissulla järvellä. Kyky koheni taas kummasti. Yritin saada kuikkaa joutsenten keskelle, mutta ei onnistunut. Olen pitänyt kuikkaa on isona lintuna, mutta on se joutsenen rinnalla kuitenkin aika pieni.
–
Viikonlopun lintukierroksen terävimmät linnut olivat puukiipijämaisesti käyttäytyvä peippo ja oksalla istuva mustarastas. Olympus osasi taitavasti tulkita mustan ja sinitaivaan välisen kontrastieron ja tarkennus nappasi heti kiinni kuin räkätti kastematoon. Pajulintu, tiltaltti, pussitiainen kuvissa ei tarkennus meni sinne, missä kohde oli – pöpelikköön. Elämys on tärkein, kuva ei – eikös?
Olen ennenkin yrittänyt mustarastasta vastavaloon niin, että tuo nokka oikein loistaisi. Nyt tuli aika hyvä, eikä tarvinnut saturaationamiskaa juurikaan veivata.
–
Perinteinen kevään päiväselti Hangossa käynti. Ei muuta kuin rannalla kävelyä ja ihmettelyä, että tietävätköhänn hankolaiset kuinka hieno paikka tämä on.
–
Joutsenet, innokkaina kuin turkulaiset Raision Verkkokaupan avajaisissa ovat palanneet suurelle järvelle. Pieni sulaa muistuttava läntti, missä pulikoidaan. Välillä käydään lentelemässä ja töräyttelemässä, että muutkin tietävät meidän tulleen. Lunta ja jäätä on vielä niin paljon, ettei pesän rakentamisen voi alkaa. Tontti on jo katsottu. Ilmeikäs lintu ja häikäisevä akrobaatti. Yhdellä jalalla jaksoi seistä kauemmin kuin minä jaksoin tarkkailla.
Näytti kauempaa närheltä. Kiva tuossa on tarkkailla maastoa ja arpoa mihin mäntyyn sitä singahtaisi pinjan siemeniä hakemaan jos vaikka peston laittaisi tulemaan.
Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.
Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.
Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.