Jos eilisen koivun kasvutapaan vertaa, niin onhan kiven vieressä mukavampi kasvaa kuin kiven päällä. Tuskin tuo sinne hyppää.

Vielä pysyy lehti kiinni, korkeintaan pientä kellastumista havaittavissa. Mäntyjen vertaistuella on merkitystä.

Seuraavaksi, tämän jälkeen aion paneutua tuohon ojaan. Kuvassa siitä näkyy jokunen kymmenen metriä, mutta se on luonnossa kilometrin mittainen. Miten se tehdään, että niin pitkän suoran saa tehtyä ilman viivotinta. Kun katsoi vanhoista kartoista, niin viiva oli olemassa jo 1877. Yhdessä kohtaa on pieni pykälä, kun siinä on tontin raja. Tainnut olla pyykki pystyssä. Soiden ojitusta en ihan ymmärrä, miten se toimii, mutta ei näköjään kahdella ojalla vielä 140 vuodessa tyhjene.

Suon pinta on jotenkin niin abstrakti, ruman kaunista, punaruskeaa oksennusta, kuivia puita, metsän reunan puut maisemaa ihastelemassa.

Vielä värillisiä. Eikö se kaamos ja marras voisi jo tulla. Alkaa hiljalleen selvitä mistä se silmän keskuslaskimon tukos minulle tuli. Tuosta saa muuten joku uusi valtio ihan vapaasti ottaa lippuunsa aihion.

Stop suopornolle, suopottelu saa nyt riittää. Suotavaa olisi julkaista muitakin kuvia. Niitä tulee jos kotiolot suovat ja sää sallii. Suotta sitä vielä miettii.

Kauniisti, niin luonnollisesti vain luonto osaa levittää lintujen höyheniä kulkijoiden iloksi heinikkoon. Luulin, että joku oli höyhennetty, mutta tarkemman tarkastelun jälkeen päättelin, joku iso vaalee olikin sukinut itseään.

ja välillä ei ole väriä. Silloinkin tässä paikassa on hyvä olla. Ovatko ne sitten historiallisen ajan miilutyöläiset vai suohirviö, jotka elävät kauttani tämän paikan henkeä. No en mää sellasiiin usko, vaikka jotkut suippokorvat joskus metsässä kuiskailevatkin, mutta se on bara normal.

Silti on mielenkiintoista, miten joku paikka voi vaikuttaa, vaikka siihen ei olisikaan mitään sidettä vaikka lapsuuden, historian, omistamisen tai jonkun muun kautta.

Kuten jossain edellisessä kirjoituksessa kaipasin, niin väriä suo ei tiettävästi ole vieläkään lisätty mihinkään värikarttaan.

Ylen artikkelissa japanilainen Kento toteaa: – Lappi oli kuin luonnon oma puutarha. Kasvit olivat värikkäitä ja asettuneet kauniisti aivan luonnostaan, mikään ei ollut keinotekoista. En ole koskaan nähnyt sellaista aiemmin.

Niinpä, se oli osuvasti sanottu. Värit stemmaa ympäri vuoden.

En tiedä onko sellaista olemassa kuin kansallinen tai kansainvälinen suoviikko tai edes päivä. Suomen luonto sai oman Suomen luonnon päivän, eihän sitä pitäisi kuin vähän lyhentää. Suoluonnon päivä ja lippu näreeseen.

Koska sellaista ei ole, niin vietän sitten henkilökohtaisen eli persoonallisen suoajanjakson. Postaan vain suokuvia, kunnes muuta keksiin. Alla oleva kuva on siis suolta – hetkinen, tarkennan vielä en siis vietä suoliviikkoa.

Mikäli ajatellaan suvivirttä ja Sylvian joululaulua. Niin on joutunut jo syksy tännekin päin maailmaa. Syksyyn kuuluu kuvata värikkäitä puita ja myrkyllisiä sieniä. Eilisen vääristymän korjasin niin, että oikaisin selkäni ja käteni ja nostin kameraa vähän korkeammalle. Kuvassa joku voi kiinnittää huomiota väreihin ja sijoitteluun. Minun huomioni kiinnittyi siihen, että onpa empaattinen mänty. Hänkin on syksyn hengessä mukana ja kellastuu samaan tahtiin haapojen kanssa. Onkohan tuo nyt ihan fiksua? Vai onkohan tuo sellainen influensseri ja haavat seuraavatkin sitä? Siis nykymaailma on niin kummallinen, että mitä vaan voi tapahtua.