Tästä alkaa tulla tarinaa matkasta Wieniin ja takaisin. Seuraavat postaukset ja kuvat tulevat pääsääntöisesti päiväjärjestyksessä, jotenkin aiheittain järjestettynä.

Ensivaikutelma oli, että onpa hieno kaupunki. Elegantisti laiteaan verhoja liehumaan ikkunoista valokuvaajia varten ja patsaillekin tehdään pedikyyri.

Voi olla tai sitten ei.

Ensimmäinen kohde oli galleria ja kameramuseo Westlicht. Esillä oli venäläisen avantgardistin Alexander Rodchenko’n kuvia. Neuvostohistoria ei ole vahvin puoleni, joten en aivan siltä seisomalta osannut arvioida mikä merkitys hänen kuvilla oli sen ajan Neuvostoliitossa. Dokumenttikuvaa, julisteita, potretteja ja sen sellaista.

Hieno näyttelytila joka tapauksessa ja itseään voi sivistää tästä aiheesta myöhemminkin. Seuraava näyttely on syyskuussa alkava vuoden lehtikuvat, joka näytti vanhojen julisteiden perusteella olevan vakiovieras.

Samoissa tiloissa on myös kameramuseo. Satamäärin vanhoja vaikka mitä. Leicaa, Hasselia, vanhoja neukkukameroita (mm Sojuz lennolla käytetty hervottoman kokoinen Kievikö se nyt oli), Rolleiflexejä, kaikenmaailman erikoiskameroita. Esimerkiksi tällainen hyvin harvinainen ensimmäisessä maailmansodassa käytetty pulukamera.

Samoilla nurkilla oli myös Leica-shop. Takapihalla oli Leicoille oma parkkipaikka ja tiilinen testiseinä. Seinä ei ollut mitään Leica-laatua, näyttäisi olevan vähän joka suuntaan vino.

Päivä oli vielä nuori ja otettiin toinenkin kohde. Museokorttelista arvottiin Leopold-museo. Tunnettu itävaltalaisten Gustav Klimtin ja Egon Schielen töistä. Hieno museo ja kokoelma oli ihan katsottavan kokoinen.

Aika kului ja oli aika siirtyä iltaschnitzelin jälkeen kotipuiston (Votivpark) läpi kohti kotikirkkoa (Votiv), joka toimi hyvänä maamerkkinä hotellille suunnistettaessa.