Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.

Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.

Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.