Toisen käyntikerran jälkeen voin jo kirjoittaa jotain. Avajaispäivä on usein sellainen pikakävely. Muistan kun Fotografiskassa oli 2013-2014 Erwitt’n 100+1 näyttely. Tuntui, että se oli pelkkiä hittejä. Veturitallin näyttely on retrospektiivinen, joten joukossa on myös sellaisia, joista tulee vähemmän tunteikas awesome-reaktio. Kuraattori näyttelyn kokoaa ja museo ottaa vastaan mitä tarjotaan. Materiaalia Erwitt’llä riittää useampaankin näyttelyyn. Tietenkin mukana on paljon niitä hittejäkin. Ellei sinulla ole mahdollisuutta vierailla näyttelyssä useampaan kertaa, varaa kiireetöntä aikaa. Ihan jo kuvien suuren määrän ja kuvissa olevien jippojen löytämiseksi. Eikä aikaa mene vain kuviin. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan kuviin liitetyt runsaat selostukset. Kuvan sitominen aikakauteen ja tarinaan tekevät näistä kuvista kuvauksia. Selostuksen rikas sisältö kerrottuna miellyttävällä äänellä tuovat tälle(kin) näyttelylle ison lisäarvon. Näistä selostuksista viimeistään ymmärtää, kuinka paljon nämä vanhat Magnumin patut ovat elämänsä aikana nähneet. Samanlaista kokemuskokoelmaa ja maailmadokumnettia ovat kerryttämässä toki nykyisetkin kuvaajat. Nähtyäni Nick Brandtin viimeisimmän näyttelyn ei huvittanut kuvata vähään aikaan mitään. Tämän näyttelyn jälkeen tulee ajatus, että: “Miksen minäkin?”. Mitenkään näyttelyä, kuvia ja kuvaajaa väheksymättä. Fotografiskassa oli hauska video, pääosassa Erwitt’n alter ego Andre S. Solidor. Sisällä olevaa energiaa, intohimoa ja ideoita riittää purettavaksi toisenkin hahmon kautta. Siinähän se suurin syy taisi ollakin miksi seinillä on Erwitt’in eikä “minun” kuvia.

Kuvia? Ei ole. Siellä ne ovat seinillä. Eihä näyttelyy kukka menisis jos kaik netis olisis – niin kuin kuvasta voisi yrittää päätellä.