Yearly Archives: 2023
Kevään merkkejä
Säätila otti ja muuttui kerralla tai kahdella. Tarkoittaa, että heti mennään nuuskimaan lumen alta paljastunutta maata. Ovatko valkosipulit lähteneet kasvamaan. On se hienoo ja kivaa, sieltähän niitä jo kurkistelee.
Jospa tästä kevään myötä innostuisi itsekin kurkistelemaan aktiivisemmin. Flunssat, räkätaudit, pakkaset ja muut väistykööt.
Railona aukeaa
Minkähänlainen ääni tulee vesi laskee, jää alkaa painua ja 20 senttinen jää napsahtaa. Varmaan napsahdus.
Kevään tuntua
Johtuuko ajankohdasta, säästä, varisparvista, aktiivisista tikoista vai ensimmäisestä harmaalokista joka varailee Selkävahalta kesäpaikkoja/pesäpaikkoja. Samapa tuo, mukava 2,5 tuntinen oli. (Somero, Painiojärvi)
Kohtaaminen
Menin päivää aikaisemmin pelipaikalle, koska kuitenkin olisi ollut pilvistä jos olisin odottanut vielä päivän. Tähtitieteen mittakaavassa ei olla niin turhan tarkkoja. Onhan se nyt aika lähellä jos on 600 miljoonan kilometrin päässä. Miljoona tai miljardi – sama se.
Muuten oli mukava tallustella puolikuun loisteessa, lähes tuulettomassa ja lämpökin plussan puolella. Jään päällä ei ollut juurikaan lunta eikä vettä senkään vertaa. Pitävä ja kevyt keli.
Duane Michals – The portraitist
Ollut hiljaista helmikuussa, kaikenlaista kiirettä ja flunssaa ja muuta. Helsingissä kävin saattamassa pikkumussukan kotimatkalle. Samalla tuli käytyä Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä. Porukkaa ihan helvetisti, eikä kyllä säväyttänyt se näyttely. En mene toista kertaa.
Matka jatkui. Ei uskoisi, kuinka kovin voi ikävöidä sellaista alle kaksivuotiasta pikku-ukkoa ja miten ei mikään taas huvita vähään aikaan. Menimmepä valokuvataiteen museon K1 Galleriaan. Tässäpä oli hyvä näyttely. Hauska, suorastaan vitsikäs paikoitellen. Hyvä näyttely – parempi mieli. Mielenkiintoista, miten voi olla eroa poseerauksessa ja poseerauksessa. Varmasti mallillakin on tekemistä asian kanssa. Tietenkin näyttelijä osaa näytellä kaikille kuvaajille, mutta silti, olen edelleen sitä mieltä, että jos olisi laitettu vaikka Johnny Cash nojaamaan betoniseinään, niin Anton Corbijn ottaisi enemmän Johnny Cashin näköisen kuvan kuin minä. Miten Anton tähän liittyy? Ei mitenkään, paitsi mussukan isän nimi on Anton.
Suosittelen. Suosittelen myös tuota selkäni takana olevaa ravintolaa.
Tekotaiteilijan vapaus
Koska saan julkaista tällä sivustolla mitä haluan, niin mennään tekotaiteen puolelle. Tällaista ei intternetissä vielä ollutkaan.
Et ole yksin
Ajattelepa, että jää pettää ja jäät killumaan siihen avannon reunaan. Eikö olekin kiva, että on joku juttukaveri lähellä.
Mistähän tuokin on tullut. Elävä oli, ei ollut tunnistamaton lentävä esine. Jotenkin näytti, että kun lähestyin niin olisi yrittänyt maastoutua, vetää maihin niin sanotusti.
Helsinki Hans Op De Beeck
Amos Rexin hyvin suosittu näyttely. Päästiin käymään kun järjestyi lomapäivä. Vaikuttava näyttely, valtavasti yksityiskohtia ja voi vaan arvuutella, miten nuo kaikki on tehty. Hieno musiikki. Amos Rex oli tälle hieno tila. Hyvän näyttelyn merkki on, että siellä viipyy, ehkä viivyttelee. Mielessä on, että toista kertaa ei tule vastaavaa kokemusta eteen. Muistaa kuolevaisuuden, muistaa kuolevansa – memento mori.
Koivikko
Jostain tuonne suon ja metsän rajalle on tullut koivikko. En tiedä onko levinnyt luontaisesti vai onko joku uskonut koivun tuossa viihtyvät. Ei yhtään suoraa puuta, jokainen, mikä mihinkin suuntaan väärällään. Kituliaita suokoivuja. Ei se mitään, minulle kelpaavat. Jokaisella pitäisi olla oma kotikoivikko, mistä otetaan merkit vuodenkiertoon. Ensimmäiset silmut, niiden puhkeaminen vaaleanvihreiksi lehdiksi, vihreän syventyminen kesän mittaan, syksyn keltainen ja lehtien putoaminen. Tästä tulee minulle sellainen kalenteri. En varsinaisesti odota mitään klorofyllipurkausta, mutta toivottavasti niistä joku on vielä elossa.
Turun taidemuseo Shoji Ueda
Pitkästä aikaa valokuvaa. Tällaiseen taiteilijaa esittelevään näyttelyyn pitää tietenkin yrittää ottaa mukaan jotain koko tuotannosta. Hyvä vai paha – molempia. Mielestäni kaikki taideprojektit ja muut hömpötykset voisi jättää pois ja olla vain kuvia, joita tällaiset maalaisetkin ymmärtävät. Ei siinä mitään, pidin kyllä näyttelystä. Jossain kuvissa oli jotain outoa, mutta en keksinyt mitä, esimerkiksi neljän tytön kuvassa yhden tytön varjo. Surrealistiset kuvat olivat hauskoja. Parasta oli kuitenkin sarja Lasten kalenteri (Children the year around). Tavallisia ihmisiä omassa ympäristössään. Tuo toinen kuva on siitä sarjasta. Sommittelu, miten lapset ovat sijoittuneet, tuo lyöjä ja tausta – huippu. Muutenkin perspektiiviä osattiin käyttää. Taitava kuvaaja, kyllä. Annan suosituksen, että kannattaa käydä. Ei tätä Suomeen toista kertaa tule ja eikä ole tullut vastaan muuallakaan.
Harmittavaa, että ei ollut mitään näyttelyjulkaisua ja kirjoja tuntuu olevan vaikea löytää. Shoji Udeo museon sivuiltakaan en löytänyt mitään minun ymmärtämälläni kielellä.
