Paras hetki talvessa on, kun menee lumisateessa metsään ja kun tulee se hetki, jolloin ainoa ääni, jonka aistit on kohina pääsi sisällä.
Näyttää can-can tanssijalta, jolta kengät ovat juuttuneet hameen sisään. Jaa ei vai?
Onkohan järvi notkolla tuosta kohtaa, luulin että se olis passissa – se kai on idea vatupassissakin.
Tiedä sitten, että mikä oli ajatus, mutta tällainen tästä tuli. Huomio kiinnittyy siihen, mitä ei näy. Valosaaste. Kuuta ei lasketa.
Kuvassa, niin kuin näkyy. Edellisenä iltana oli saanut vielä kuun tuonne taustalle. Ajattelin, että ei se ole päivästä kiinni, mutta niinpä vain olikin. Eipä mennytkään samaa rataa seuraavana iltana.
Paras isänpäivä tänä vuonna ikinä. Mikäs siinä katsellessa, auringon paistaessa, käkkärää koivua, suomaisemassa, vasten pilviharsoa.
Vai takiainen? Ajattelin, että kuva on vähän sekava, mutta ei se haittaa kun takiainen on sellainen tarttuja ja niitä saa nyppiä sieltä ja täältä. Nythän vasta minulle selvisikin, että ohdake ei olekaan takiainen eikä takiainen ohdake. Ohdake ei sitten vissiin tartukaan, niin kuin takiainen. Voi helvata kun meni tämäkin sekavaksi.
Ajatus oli jotain muuta, mutta tähän päädyin. Kuu toi mukavasti valoa pilvikasan takaa. Näissä taivas/pilvikuvissa on ihan sattumaa mitä niihin tulee. Kuka näkee susia, hirviöitä, kissanpentuja, kasvoja, autoja, mobiililaajakaistareitittimiä ja mitä hyvänsä – kuka mitäkin.
Pitäähän sitä testata Fujin pimeäominaisuuksia. Kyll kelpaa, tarkennus joskus hakee kun on oikein pimeetä. Eikö ollutkin hyvä testi.
Pimeitä kujia kuljeskelin. Sen taas huomasin, että kyllä on valosaastaa taivaalla tällaisena pilvisenä aikana. Taivaan kun ottaa taustaksi, niin välillä on ledin sinistä tai ällöttävän ruskeaa. Yäk.
En kyllä ala kymmentä kilometriä iltaisin kävellä jos kuvat eivät tuosta parane. Otetaan vaikka drone ilmaan ja tutkaillaan tuota valosaasteen määrää.