Lintukuvaajat voisivat sanoa, että taitaa olla aloitteleva kurkikuvaaja. Ensin kaukaa ja kokemuksen karttuessa rohkeasti lähemmäs. Olisin päässyt lähemmäksikin, mutta en viittiny.

Kysymys on muusta. Kurki, tuo Suomen pitkäjalkaisin lintu. Merkitsee minulle kevättä. Rakastan sen kuuluvaa töräyttelyä, sitä miten se ottaa suon haltuun, auramuodostelmia, kaunista kaartelua. Merkitsee minulle syksyä. Miten ne kerääntyvät syysiltaisin järvelle, kokoontuvat isompiin ja isompiin parviin, jonain iltana töräyttävät lähtöfanfaarin – ja lähtevät.

Pitkästä aikaa on-the-road. Huonoja kelejä, henkinen tila ja jalkavamma on pitänyt sisällä ja pihapiirissä. Nyt aurinko paistaa ja jalka toivottavasti kestää. Hip hei kopterin kyytiin.

Drone on ihan kiva, mutta. Ensimmäisen kuvan näin jo kaukaa. Varjot menevät hienosti tuon puron yli jne, jne… Olisi pitänyt ottaa se kuva heti, silloin kun sen näki ja sellaisena kuin näki. Eikä sählätä minkään dronen kanssa. Eihän se ylhäältä näyttänyt siltä. Varjot tulivat, mutta nuo puut muuttuivat puskiksi. Höh.

Toisessa kuvassa näkyy, että kauheen hankalaa tuo rajaaminen. Mielellään käyttäisi koko kennon hyödyksi, mutta ei auta itku, sakset on pakko ottaa käteen. Käyttämäni DJI Air 2s:n polttoväli 22 mm on aivan liian laaja. Tsoomia pitäis saada. Laajakulmaan liittyy myös kuvan vääristyminen, yllättäen sitä on myös ylhäältä kuvatuissa kuvissa, vaikka ei näisssä niin erotukaan.

Kolmas kuva puuttuu, mutta sanon silti, että paljon enemmän pitäisi kuvata, että rutiinit säilyisivät. Dronen kanssa kuvaamisessa häiritsee 1) ääni 2) se että sitä ei aina löydä taivaalta 3) pitäisi olla isompi ja parempi näyttö.

Mökkiä ei enää ole, enkä sitä kaipaakaan. Maisemaa ja järveä on joskus ikävä. Mielenkiintoista, kuinka paljon ihmiseltä voi ottaa tavaraa pois, mutta muistot jäävät. Tärkein jää.

Mittarit huusivat taas punaisena, niin pitihän sitä taas mennä palelemaan, etelänmiehen. Ei taaskaan mitään silmällä, kamera näki jotain, mutta se kliimaksi jäi silmältä näkemättä, tussahti vaan.

Kiedoin lisää foliota pipon ympärille ja jäin miettimään, että onkohan tämä joku revontulien hämäys. Yrittävät saada huomion kiinnittymään taivaan muiden ilmiöiden sijasta vain revontuliin. Pian kukaan ei enää katsele tähtiä tai kiinnitä huomiota siihen, kuinka paljon maasta karkaa valoa pilviin, saaden ne katuvalojen väristä riippuen punertaviksi, ruskeiksi tai valkoisiksi. Sitten vaihdoinkin business hatun päähän ja mietin, että onko niin, ettei kukaan kauppaa aina saatavana olevana varmoja revontulia, täydellisen täyttä täyttäkuuta, mustaakin mustempaa uutta kuuta, kirkkaimpia yöpilviä ever ja tietenkin kolmasti kirkastettua linnunrataa.

Ensimmäisen käynnin ja yhden nukutun yön jälkeen tunnelmani ovat tällaiset. Mielenkiintoista oli tämä ympäristön käyttö, joissain kuvissa se oli mielenkiintoisempi kuin kuvan päähenkilö. Samoin se, että monessa kuvassa henkilön kasvot oli aika tummat, ikään kuin piilotettiin hahmo, varjoilla tai valotuksella. Vertaa hää- ja ylioppilaskuviin, joissa puvun, naaman ja kampauksen jokainen sopukka on valaistu. Mielenkiintoista. Vedokset olivat aika pieniä, ehkä tarkoitus on, että niitä katsotaan lähempää ja tarkemmin. On myös perinteistä rajaamista ja kehystämistä eri elementeillä. Aluksi jaksoi lukea lapuista kuvien kohteista, mutta joukossa on niin paljon vieraita nimiä, että antaa olla, keskitytään kuviin. Muutenkin, 50- 60-luvun tyyppien nimet sano enää kaikille muutenkaan mitään. Sitä paitsio ne nimilaput on niin pieniä ja kuvarivin päässä, että pitää laittaa toisen käden etusormi lapun päälle ja toisella kädellä laskea monesko kuva rivistä on. Sama kuin noutopöydän päässä olisi lista mitä kulhot sisältävät.

Koska tapanani ei ole reprota toisten näyttelyjä ja kuvia, niin en tee niin edelleenkään. Muistoksi otin kuvan Ira Gardnerin videosta. Arnold on tässä ympäristössään eli pimeässä huoneessa. Videolla (ja netiiis) näkyy muuten myös värikuvia, niitäkin olisi ollut kiva nähdä. Värikuvista päästään ties monenteen ihmettelyn aiheeseen: En muista nähneeni tässä näyttelyssä yhtään kuvaa mustasta ihmisestä. Outoa?

Ettei jäisi sellaista kuvaa, että olisin jotenkin pettynyt niin en. Siksi otinkin tällaisen hassun hauskan hassuttelukuvan keventämään tunnelmaa. Siinä Robert Doisneau (lausutaan Dua noin) kurkistelee. Tämä oli sitten riittävän kokoinen ja hieno kuva.

Ehdottomasti kannattaa tulla Saloon, käydä tässä näyttelyssä, ottaa paljon rahaa mukaan ja samalla poiketa Kuva-Järvisellä kamerakaupoilla, ravintola Kastussa syömässä ja Kuirolla kahvilla. Sellainen KKKKK kierros. Ei näitä Suomessa niin kauhean usein näe. Eikä ole muuten näkynyt ulkomaillakaan kohta kahteen vuoteen.

Sivuraiteelle mennäkseni, niin esillä on myös Jaana Pauluksen puupiirroksia. Ne on ärsyttäviä. Miksi siihen pitää laittaa lasi päälle, etten pääse kokeilemaan onko siinä struktuuri vai ei. Oikeasti, se tekniikka ja jälki on jotain ihan tajuttoman hienoa. Niitä voisi olla enemmänkin.

Oli hieno pilvimuodostelma. Oli niinku tuollainen suppilo, joka leveni ja sittten taas kapeni. On sillä muodolla varmaan joku nimikin. Laajakulma olisi ollut repussa, niin ei tarvitsisi tuhannella sanalla yrittää selittää. Hieno oli. Tuo oli hyvä bonus päivälle. Kuvan oikeassa reunassa näkyy Vuohensaari. Puolet siitä on suojeltu. Pitkästä aikaa siellä kävin ja siellä huomaa, että kuinka vähän metsissä on vanhoja puita. Tuolla edes muutama.

En sitten muuta keksinyt nimeksi, tottahan tuo on. Pidän tuosta rajattomuudesta, jolla tuo niemi erottuu järven jäästä ja tuosta sumusta ja tihkusta, joka lyhentää kivasti terävyysaluetta. Vieläkö joku sanoo, että M43:ssa on pitkä terävyysalue.