Hei auringonkukkat, ihan turhaan siellä nuokutte pää alaspäin. Mitä siitä vaikka väri on lähtenyt, runko on pystyssä ja ihan hyvän näköisiä olette, tuollaisena porukkana ainakin.

Takana Wiurilanlahti, oikealle Vuohensaari.

Ja just kun piti kannustaa ihmisiä kokemaan itse luonnon kauneus, niin sitten tällaisia kuvia nettiin laitetaan. Mutta jokuhan voi saada tästä innoituksen ja lähteä sinne metsään. Varoitan, että polut ovat paikoin kuraiset.

Kukkakuvauksessa parasta on maata lämpimässä maassa ihan pitkällään. En muistanutkaan, kuinka mukavaa se on. Välillä havahtua rusahtavaan ääneen, joka tulee taskuun unohtuneista silmälaseista. Välillä ihmisten ääniin, jolloin pomppaat pystyyn, ettei luulla kuolleeksi tai sitten näyttelet kuollutta ja toivot, että ne lähtevät nopeasti pois.

Sarjassa “Sopii, mutta ei kuulu luontoon” aiheena muovikassi. Kyllähän se tuohon sopii. Piristää vielä vehreyteen puhkeamatonta peltomaisemaa. Kivasti vielä takertunut tuohon piikikkääseen jostain karanneeseen ruusukasviin. Pitääkin käydä myöhemmin katsomassa mikä siitä tuli.

Ihmisten lapset koristelevat pajun oksia, aikuiset ovat ainakin tässä kaupungissa laittaneet puiston puiden ympärille jotain ihme virkkauksia, olen nähnyt lintupolun puissa roikkumassa heijastimia, niin eihän se nyt niin iso juttu ole jos jossain random puskassa yksi muovikassi roikkuu. Vieläpä hienolla New York tekstillä.

No, vaikka se tuohon sopii, niin eihän muovikassit luontoon kuulu. Pahanlainen vieraslaji on sekin. Kaupunkiin siitä hus, takaisin sinne mistä tulitkin, New Yorkiin.

Aloitan tässä ainakin kaksiosaisen sarjan teemalla “Sopii, mutta ei kuulu luontoon”. Menköön vaikka taideporojektina.

Ensimmäinen kuva on sorsista, jotka päästivät tosi lähelle. Ikinä en oo edes hiipimällä päässyt näin lähelle. Sai ihan rauhassa vaihtaa objektiiviakin ja zoomailla kaikista korren raoista.

No kyllähän nuo tuohon periaatteessa sopivat, mutta kyllähän Anas plasticus on ei-toivottu, luontoon kuulumaton vieraslaji, piste. Enkä keksi niille paikkaa tuolla taustan kaupunkimaisemassakaan.

Ultimate työhuone on valmistunut ja olen päässyt vapauteen. Yritän kiertää jokaisen puun, tason, tiskin, kiven, kannon, ovenkahvan, avaimenreiän takana, edessä, sisällä ja päällä vaanivaa korona-virusta. Parasta on mennä metsään. Pohtimaan, mitä tekisi. Pohtimaan taas omaa kuvaamista ja luontosuhdetta. Luonto on parhaimmillaan paikan päällä nautittuna, kuvat ovat vain kuvia. Omaa tulevaa reittiäni varten on kartta jo olemassa.

Sitä eivät kaikki ymmärrä, miten hienoa on edes yhden kerran tämän pimeän, märän, inhottavan marraskuun jälkeen huomata, että kevät on sittenkin olemassa. Aurinko lämmittää, jää paukkuu, on valoa ja varjoja jäässä. Vaikka sitä kestikin vain hetken, niin silti tuntui kuin koko edellinen viiden kuukauden jakso olisi unohdettu.