On taas näyttelyarvion aika. Matka vei Tampereelle Sara Hildenin taidemuseoon. Näyttelyn esittelyssä kerrotaan taas niin hienosti ja monin sanoin kaikkea fiksua. Sitä ei sanota, että onhan ihan järkyttävän hieno tekniikka. Silloin kun pitää olla terävää niin on terävää ja kun pitää olla epäterävää niin on epäterävää. Musta ja valkoinen menevät nollasta sataan eivätkä puhkipalamiset ja mustaakin mustempi musta haittaa yhtään. Heijastukset, valon väri, kaikki ovat jotain jota en ole ennen elävänä nähnyt. Kermana kakun päällä vielä töiden koko. Tätähän luullakseni näyttelyyn tullaan katsomaan. St Louis Ramsin pelaajien protesti, vangittu tiikeri, jäävuoret, mellakkapoliisit ja hunnutetut naiset, ei niitä kukaan muista.
Esillepano oli taidokas. Väljä ja kuvapareja hyödyntävä. Heijastukset lasipinnoilla toivat töihin vielä oman laajennetun todellisuutensa. (Ensimmäisen kuvan olisin kyllä vaihtanut vastakkaisen kuvan kanssa.)
Hieno näyttely. Oikeesti.
—
—
—
Viikkojen sade- ja harmausputkeen tuli reikä. Koettiin ihmeellinen auringon ilmestyminen. On ylellistä ja etuoikeutettua (häshtägsuomi100) kävellä hitaasti, lempimaastossa, kolme tuntia. Kerätä annos sieniä ja popsia vielä löytyviä puolukoita suoraan puskasta. Toisinaan lehdissä on uutisia, kuinka omaiset huolestuneina siitä, kun metsään lähtenyttä ei ole kuulunut takaisin. Jos joskus kirjoitetaan, että omaiset huolestuivat, hälyttivät etsijät ja etsijät löysivät, mutta etsinnän kohde kieltäytyi tulemasta metsästä pois. Silloin kirjoitetaan minusta.
—-
Ruusu alkaa lykätä jo uutta versoa. Ihan sekaisin on tämä pensas. Vettä tulee joka päivä ja joet täyttyvät pelloilta tulevista kuravesistä. Ei ole ilmasto muuttunut eikä muuttumassa, ei. Omenat varmaan jäivät ennenkin puihin talveksi roikkumaan. Se lienee normaalia, nämä ovat villejä ja vapaita.
—
Toisen käyntikerran jälkeen voin jo kirjoittaa jotain. Avajaispäivä on usein sellainen pikakävely. Muistan kun Fotografiskassa oli 2013-2014 Erwitt’n 100+1 näyttely. Tuntui, että se oli pelkkiä hittejä. Veturitallin näyttely on retrospektiivinen, joten joukossa on myös sellaisia, joista tulee vähemmän tunteikas awesome-reaktio. Kuraattori näyttelyn kokoaa ja museo ottaa vastaan mitä tarjotaan. Materiaalia Erwitt’llä riittää useampaankin näyttelyyn. Tietenkin mukana on paljon niitä hittejäkin. Ellei sinulla ole mahdollisuutta vierailla näyttelyssä useampaan kertaa, varaa kiireetöntä aikaa. Ihan jo kuvien suuren määrän ja kuvissa olevien jippojen löytämiseksi. Eikä aikaa mene vain kuviin. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan kuviin liitetyt runsaat selostukset. Kuvan sitominen aikakauteen ja tarinaan tekevät näistä kuvista kuvauksia. Selostuksen rikas sisältö kerrottuna miellyttävällä äänellä tuovat tälle(kin) näyttelylle ison lisäarvon. Näistä selostuksista viimeistään ymmärtää, kuinka paljon nämä vanhat Magnumin patut ovat elämänsä aikana nähneet. Samanlaista kokemuskokoelmaa ja maailmadokumnettia ovat kerryttämässä toki nykyisetkin kuvaajat. Nähtyäni Nick Brandtin viimeisimmän näyttelyn ei huvittanut kuvata vähään aikaan mitään. Tämän näyttelyn jälkeen tulee ajatus, että: “Miksen minäkin?”. Mitenkään näyttelyä, kuvia ja kuvaajaa väheksymättä. Fotografiskassa oli hauska video, pääosassa Erwitt’n alter ego Andre S. Solidor. Sisällä olevaa energiaa, intohimoa ja ideoita riittää purettavaksi toisenkin hahmon kautta. Siinähän se suurin syy taisi ollakin miksi seinillä on Erwitt’in eikä “minun” kuvia.
Kuvia? Ei ole. Siellä ne ovat seinillä. Eihä näyttelyy kukka menisis jos kaik netis olisis – niin kuin kuvasta voisi yrittää päätellä.
Eilisen säätämisen vastapainoksi jotain helpompaa. Mielenkiintoisia valojen vaihteluja ehtii muutaman tunnin aikana tulla. Auringon jäädessä pilveen valoisan ajan pituus saattaa muuttua aikaisemmin ilmoitetusta. Hämärää ei tarvitse pelätä ja ulkoilu kannattaa aina.
Kuutamo metsässä on yksi turhauttavimmista kuvausajankohdista. Liian pimeää yhteen ja liian valoisaa toiseen. Jään odottamaan lumipeitettä kuutamolla, jolloin varjoja on enemmän kuin mustassa maassa ja uutta kuuta ilman lunta, jolloin taivas on musta ja tähdet erottuvat paremmin. Sitten on näiden kuvien säätäminen. Ihan hukkaan heitettyä aikaa, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole samoja kalibrointeja kuin minun näytössäni. Kännyköistä nyt puhumattakaan.
—
—