Oli ajatus voikukkia kuvaamisesta. Piti löytää noita pörhöpäitä ja kuvata jotenkin. En tiedä miten, mutta joku voikukkatunneli tai käytävä oli mielessä. Unhotin koko asian ja kuvauspaikan spottaamisen. Tällaiset löysin ja näin kuvasin. Ihan muuta kuin lähdin hakemaan, mutta itse tykkään. Tuo entinen metsä oli taas inspiraation lähde.
Laitoin mökin pihapiiriin 2016 kaksi pönttöä puukiipijälle. Ensimmäisenä vuonna ei käynyt kukaan, mutta tänä keväänä olivat molemmat käytössä. Toisessa oli käynyt joku tragedia ja ainakin osa poikasista jäivät pesään. Toiseen jäi yksi kuoritumaton muna. Jäädään odottamaan kautta 2018.
Iittalassa, Kaivolassa vai mikä lie oli tuollainen ujo merkki. Ei halunnut tehdä itsestään suurta numeroa.
Somerolla vähimmäisnopeusmerkki on kohdillaan. Alle 60 jos tuosta ajaa niin varmaan liukuu penkkaan. Kuka ikinä tuonne mäelle tuon linkin pystyttikään, olisko kuitenkin kannattanut ensin opetella, että mitä eroa on 45 ja 90 asteen kulmalla.
–
Ties kuinka monennen kerran tuli taas käytyä. Kati Mikola, Lauri Lahtinen ja Seija Levanto siinä kolme nimeä, jotka jäivät mieleen. Netistä löytyy materiaalia.
Olen vissiin tullut hiukan ronkeliksi. Taiteilijoita oli taas aika paljon. Tietenkin kun kyseessä on myyntinäyttely, niin tavaraa täytyy saada seinät täyteen. Vaikka ensi kesänä oli vaikka vain nuo kolme niin menisin silti. Mikä noissa mainituissa viehättää on hyvä tekniikka sekä fantasia ja satu. Ei naivismi ole kaiken vääntämistä väkisin vitsiksi tai tekohauskaksi. Naivismi olisi hyvä keino ottaa kantaa ja kuvata tämän päivän ilmiöitä. Martti Innasen töitä kaipaamaan jään. (Juu, tiedetään. Valokuvakin olisi hyvä keino ottaa kantaa ja kuvata tämän päivän ilmiöitä.)
Tunsin itseni väsyneeksi ja viluiseksi, jonka vuoksi jätin pyörälenkin väliin ja lähdin muuten vaan ulkoilemaan, kun en osannut paikallaankaan olla. Monen muuttuneen suunnitelman ja aikomuksen jälkeen päädyin seuraamaan vesistöä muutaman sata metriä ylöspäin. Korentoja hain, mutta ei siellä mitään ollut.
Panasonic Leica DG 100-400 mm vai mikä se olikaan oli tietenkin mukana. Olen ollut oikein tyytyväinen hankintaan. Vakain on hyvä. Siltikin, olisi kiva jos löytäisin jostain makuuhuoneremontin aikana jonnekin viisi vuotta sitten kadonneen monopodin. Eihän se vakaaja tietenkään sentään osaa kannatella kameraa. Sehän olisi vissiin jo jotain todella… – en tiedä sopivaa yli-ilmaisua. Tuollaisen tiklinpennun kyttääminen ja sen silmän saaminen tarkennuspisteeseen voisi olla helpompaa. Läheltä tietenkin helpompaa kuin matkan päästä. Kuvat eivät aina ole karvantarkkoja, vaikka tuossa koossa tarkoilta näyttävätkin. Se kokemus, joka minulla monopodista on, että se on aina väärän mittainen. Siksi en sitä kai ole kaivannut.
Hyvässä valossa taas, kun tarkennus nappaa, niin jälki on oikeinkin hyvää, ainakin itse siitä nautiskelen. Kuten tuossa naaraspeippokuvassa on sattunut käymään. Tarkennus ei tosiaan aina nappaa. Auttaa manuaalilla, esitarkentaa, pienentää zoomausta – siinä muutama konsti. Pitää kaivella olisiko kamerassa joku asetus muutettavissa. Toinen asetus, joka pitää selvittää on, että miten runkovakain saadaan pois ja päälle riippuen siitä, mikä asetus objektiivissa on. Muistan, että tämä olisi toiminut Panan 100-300:lla ja OM-10:llä. Sähkönkulutusta en ole mittaillut, mutta sellainen aavistus olisi, että akut ovat useammin latauksessa kuin ennen.
–
–
Välillä on hyvä poistua kaupungin kiihkosta ja suunnata metsään. Nauttimaan niistä antimista, joita tähän aikaan vuodesta on tarjolla. Lintujen lauleskelu on muuttunut erilaisiksi hälytysääniksi, kun kulkija käy liian lähelle pesäpaikkoja. Eräskin metsäkirvinen seurasi ainakin 300 metriä ja piti summerin päällä ihan järkyttävällä volyymilla ja taajuudella. Tuolla toisella oli sentään suu täysi ruokaa ja pysyi hiljaa. Onneksi en ole kirvisen kanssa naimisissa.
–
–
–
Elämä on muutakin kuin lintukuvausta. Vaikkapa käynti taidenäyttelyssä. Kohteena Wiurilan kesä, ihan pyörämatkan päässä kotoa. Eikö olekin yllättävää, että tällainen työ – Tiina-Liisa Kaalamo, Lemmonlinnut 2014, sekatekniikka mm linnun kallot ja ilmakuivatut jalat ja sulat – nousee suosikikseni. Ilmakuivatut jalat? Asettelu oli tehty vanhan viljamakasiinin siiloihin. Mielenkiintoista seurata liikkumattomien lintujen ryhmää ylhäältä.
Toinen kiva juttu oli Liisi Huotarin My Own Rain, jossa on hyödynnetty hienosti ja herkästi materiaalit, tila, valot ja varjot. Valokuviakin oli. Ei putoa meikäläiseen ei. Ehkä niitä pitäisi katsoa ja samalla ääneen selittää itselleen mitä näkee. Jos mää vaan niitä lintuja ja maisemia.
Voi hyvä ihme. Mitä siitäkin tulee, että illat pitkät mennään lintujen ja korentojen perässä pitkin niittyjä ja joutomaita. Kukkapenkit on perkaamatta, nurmikko leikkaamatta ja auto likainen. Kohta kohtaa asuinaluetta jo ansaitsematon arvonlasku. Sekin vain pensaskertun, hempon ja pikkutyllin tähden.
–
–
Sateet väistyivät ja palasin pelipaikalle ilta-auringon lämmittäessä ja valaistessa. Korentojen kuvaus on minulle jonkinlaista keräily- ja metsästysvietin tyydyttämistä. Kiehtovan näköisiä, värikkäitä otuksia.
Jatkossa pitää keskittyä enemmän syväterävyyden hallintaan ja taustoihin. Lajikuvat on otettu, pitäisi saada jotain parempaa. Alkanut ärsyttää sellaiset kuvat, joissa koko korento ei ole terävä. Jotain olisi hyvä saada myös elinympäristöstä. Kuten vaikka tuossa ensimmäisessä, jossa on keihästytönkorento.
Heinikossa kuvatessa heinät menevät ristiin rastiin eikä kuvaan tule luonnikkaita linjoja. Eikä heinikossakaan kaikki heinät ole ruskeita. Kuten tuossa jälkimmäisessä, jossa on sirotytönkorento.
Heinikossa kuvaamisesta muuten. Nokkoset ovat ärsyttäviä. Ne polttavat jopa housujen läpi. Koko aikaa saa olla tarkkana, mihin kädet laskee. Heinikossa on myös järkyttävästi pölyä. Siksikin olisi kiva, että olisi kaksi runkoa. Toisessa zoomi ja toisessa vaikka 60 mm makro. Sitten olisi myös kiva jos olisi assistentti ojentelemassa ja kantamassa tavaroita.
–