Porla on Lohjalla oleva puistomainen alue, jossa on vanhat käytöstä jo poistetut kala-altaat. Lukumääräisesti valtava määrä korentoja ja lajejakin enemmän kuin peruslammilla. Alue on helposti saavutettavissa eikä altaiden kiertäminen vaadi mitään erikoisvarusteita. Altaiden välissä voi olla kosteaa ja nokkosia esiintyy. Aluetta on esitelty tarkemmin omilla kotisivuilla www.porla.fi. Sivuilla saatettiin kertoakin, mutta en löytänyt sellaista tietoa, että missä tälläinen paikka on. Osoite on Liessaarenkatu. Kadun päässä on pysäköintipaikkoja. Polku lähtee rannasta lounaaseen. Muualla en kierrellyt, altaita vain kyttäsin.
Ensin laji ja sitten miljöökuva. Tuota jälkimmäistä pitää yrittää vielä uudelleen. Valitettavasti otus oli juuri sopivasti joko liian lähellä tai kaukana. Toisten viljelyksiä ei tietenkään saa mennä tallaamaan. Jonkin ajan päästä pelto muuttuu sinertäväksi kun tuo pellava pääsee kukkimaan. Pitää käydä silloin yrittämässä uudelleen. (Nyt vasta tuli mieleen, että olishan voinut telejatkeen voinut irrottaa.)
Ei elämä ole pelkkää haahuilua niityillä ja soilla sudenkorentojen perässä teleputki tanassa. Elämä on myös taidetta. Sitä oli tarjolla Serlachius museoiden Göstassa. Näyttelyistä tarkemmin löytyy tästä linkistä. Vaikka matkaa tuleekin ees taas 500 kilometriä, kannattaa tuolla ainakin kerran kesässä käydä. Laadukkaat näyttelyt ja hienot puitteet. Museokortilla tietenkin.
Valokuvaosuudesta Kaukainen kosketus ykköseksi rankkasin työn Roger Ballen – Toinen tuleminen. Työ näkyy kuvassa keskellä. Tämä oli lievästi sanoen, hulvaton. Viime vuonna Riiko Sakkisen MuNA ja nyt tämä. Trish Morrisseyn kokonaisuus oli hauska ja Pekka Niittyvirran Paul McCartney Was Here oli oikeaa Mänttäläistä elämää. Inta Rukan tekstit koskettivat sisälläni asuvaa pientä karjalaista.
Keväällä järjestävän seuran tasearvot ja vakuutusmaksut taisivat hieman pompsahtaa. Maaliskuussa kerrottiin, että enää ei epäillä kokoelmissa olleen Monet’n maalauksen alkuperää. Se on aito. Teos oli saanut oman huoneen ja kunnon vitriirin ympärilleen. Näitä ei montaa ole.
Lopuksi vähän lapsetti ja levitoitiin. Vahingossa kuviin tuli myös yksi vaskikorento.
Turha mennä merta edemmäs kun on lähempänäkin maastoja. En vain ole aikaisemmin katsellut Halikonlahtea korento- vaan lintusilmällä. Altaiden vieressä menevällä sepelitiellä on ainakin elokorento (ei kuvissa), punasyyskorento, merisinikorento ja sirotytönkorento. Ja paljon muuta.
Ylhäältä otetut kuvat ovat aika tylsiä. Aina se otus vaan ei istu kivasti tikun nokkaan eikä taustaankaan pysty vaikuttamaan. Eipä tässä olla taidetta tekemässä, eikä tiedettäkään. Omaa jonkinlaista keräilyviettiä täyttämässä ja aikaa kuluttamassa. Sirotytönkorentoa pääsi lähestymään hyvin, koska sillä oli ruokailu kesken. Kirva oli menossa parempiin leukoihin. Kärpäsen rooli ei selvinnyt. Odottiko se omaa vuoroaan tulla syödyksi vai jämiä.
Huonosti tulee rypsiä vai rapsia tänä vuonna. Vilja on vallannut koko pellon. Tuosta ei paljon rasvoja tiristellä. Ohranen otti.
Mitä tulee lillerikennojen pitkään terävyysalueeseen, olkoon siitä esimerkkinä tämä. Kuvausetäisyys noin 30 senttiä. Eipä tuo nyt niin pitkältä näytä. Eikä aukko 22 tilannetta juuri muuttanut, ISO-arvo vain kasvoi. Ei tuolla kuvalla ainakaan edes takaruumiin kolmanne jaokkeen saati perälisäkkeen perusteella kannata määrittelyä tehdä. Käytössä ollut objektiivi oli m.Zuiko 60 mm makro. Koko korennon saa parhaiten terävyysalueelle kun pääsee ampumaan sivusta.
Vakiopaikoilla katsomassa olisiko jotain uutta. Sirokeijuja ja keihästytönkorentoja. M.zuiko 40-150 on osoittautunut hyväksi peliksi tähän tarkoitukseen. Makro se ei ole eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Makrolle olisi ollut käyttöä jälkimmäisessä kohteessa. Jotain loisia on keihäskorennolle tarttunut.
Näin kun metsäkirvinen ruokki poikastaan männyn oksalla. Kun ruoka oli saatu siirrettyä suusta suuhun menetelmällä poikaselle, lähti emo hakemaan uutta suullista. Hiivin lähemmäs yksin jätettyä poikasta ja jäin odottamaan emoa. Jonkin aikaa odotettuani, ymmärsin äänistä, että minut on nähty. Jäin silti paikalleni huomaamattomasti nojailemaan puihin. Emoa ei vain kuulunut ja välillä varoitusäänet voimistuivat ja heikkenivät. Poikanenkin siinä aukoi nokkaansa. Suki välillä höyheniä ja odotteli emoa. Vaan kuinkas kävikään. Poikanen hyppäsikin parin metrin päähän seuraavaan mäntyyn ja emo singahti välittömästi paikalle. Sellainen ketku.