Ilmeisesti pakko tunnustaa: Minusta on tullut kameraharrastaja. Jo jokunen viikko sitten kävin ostamassa kameran kantamiseen uutta olkahihnaa. Näin sivusilmällä vitriinissä käytetyn E-M1:n ja jäin sitä miettimään. Tiesin, että tulevalla firmispäivityksellä M1:n saa uusia ominaisuuksia ja pysyy uudesta M5:sta ja M10:stä huolimatta malliston lippulaivana. Varsinkin tulossa olevat tarkennuksen haarukointi ja pinoaminen kiinnostivat. Muutaman päivän päästä meninkin katsomaan tuota runkoa ja erilaisten tapahtumien jälkeen, joista minulla ei jäänyt aivan tarkkaa havaintoa, poistuin kaupasta, en suinkaan käytetyn vaan uuden M1:n kanssa. Hihnankin sain, mutta en ole sitä vielä käyttänyt. Puuttuu sopiva pikakiinnityslevy, enkä tiedä uskaltaisinko mennä sitä jostain ostamaan.
Marraskuun 26. päivä julkaistiin uusi firmware, jonka asensin. Tarkennuksen pinoaminen eli focus stacking oli testattava asia. Syksyn viimeisellä karpaloreissulla löysin hienon sudenkorennon nahan ja jo silloin päätin, että tämä trofee olkoon testiobjekti. Yöpöydän laatikossa se odotti kuvatuksi tulemista.
Objektiivina m.Zuiko 60 mm macro. Focus differential arvo suurin eli 10. Suurella arvolla tarkennusalue on leveämpi kuin pienimmällä arvolla. Kamera ottaa kahdeksan JPG ja/tai ORF kuvaa, joista se pinoaa yhden JPG-kuvan. Osa kuvista otetaan tarkennuspisteen edestä ja osa takaa. Osa kuvista oli kylläkin niin sumeita, etten nähnyt niissä mitään terävää. Ehkä kameran pinoalgoritmi vaatii nekin, en tiedä. Valot olivat keittiön valot ja vähän Led Lenseriä vessapaperilla pehmennettynä. Tarkennuspiste oli keskellä kehoa. Pään ja hännän syvyysero on noin 6 mm. Koko nahan pituus on noin 40 mm. Kuvausetäisyys noin 30 senttiä.
Vasemman puolen jalkojen ympärillä on selvästi jotain sotkua. Muuten olen tulokseen ihan tyytyväinen olosuhteet huomioon ottaen. Pitää yrittää paremmilla valoilla ja pienemmällä aukolla kun tilaisuus koittaa. Tällä nopealla kokeilulla uskon, että tälle on käyttöä oikeissakin olosuhteissa. Keittön pöytä nyt ei tule olemaan se oikea olosuhde. Toisaalta kun otetaan huomioon se, kuinka usein tuulee, niin eipä niitä tilaisuuksia varmaan montaa tule.
Tällä mennään ja odotellaan mitä uusi M1:n joskus ensi vuoden puolella tuo. Jotain todella hienoa sen pitää olla, että taas täyttäisin vitriiniä. Kop kop.
Tarinat ja yhteensattumat ovat kivoja. Tässä sellainen. Ennen matkaa Hampuriin kävin läheisellä kirpputorilla. Pengoin taulupinoja ja näin tällaisen työn, etsauksen tarkemmin sanoen. Painolaataan jäljetkin ovat näkyvissä. Klassisen musiikin tuntijana totesin itselleni että, ai Beethoven soitti viuluakin, luulin että hän oli urkuri. Musiikkiaiheiset etsaukset eivät kuulu keräilykohteisiini, eikä tuolle ollut oikein paikkaakaan. Sinne jäi.
Hampurissa ensimmäisen päivän kohteena oli museo Museum fur Kunst und Gewerbe. Siellä on erilaisia taidenäyttelyitä sekä taide-, design- ja käyttöesineitä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta. En tälläkään kertaa kolunnut kaikkia kerroksia ja osastoja läpi. Näyttelynä oli Jugendstil / Die grose utopie. Siis näyttely jugendista eli Art Nouveausta, aikakausi, jota elettiin noin kymmenen vuotta1900-luvun molemmin puolin. Hämmästykseni olikin melkoinen kun astuin sisään yhteen näyttelysaleista. Mikäpä siellä seinällä olikaan.
Tutun näköinen maalaus. Hyvin oli maalari kopioinut Salon kirpputorilla olleen etsauksen. Vieressä olleesta lapusta selvisi tarkemmin. Kaikki alkoi siitä kun Beethoven vuonna 1802 sävelsi viululle ja pianolle viulusonaatin nro 9, joka tunnetaan myös nimellä Kreutzer-sonaatti. Tolstoi, joka fanitti Beethoveenia teki samannimisen – siis Kreutzer-sonaatti ei viulusonaatti nro 9 – romaanin (tai novellin) vuonna 1889. Romaanissa mustasukkainen mies on tappanut vaimonsa, jonka hän ainakin epäili tykästyneen viulustiin, jonka kanssa hän esitti tuon kyseisen sonaatin. Sitten tuli Balestrieri joka vuonna 1900 tässä maalauksessaan yhdisti Beethovenin ja Tolstoin. Maalaus voitti Pariisin näyttelyssä ensimmäisen palkinnon, jonka jälkeen siitä levisi ympäri Euroopan musiikkihuoneita etsauksia ja fotogravyyrejä.
Minusta tämä oli hauska yhteensattuma. Varsinkin vielä, kun teoksen oikea sijaintipaikka on Frankfurt Am Main. Kävin matkan jälkeen kirpparilla tarkistamassa tilanteen ja ostin työn pois. Mikä on ollut antoisaa niin erilaisen googlettelun jälkeen olen saanut aika paljon tietoa noista kolmesta taiteilijasta ja heidän kolmesta teoksestaan.
Taas uusi yritys. Nyt oli hyvä puu, paljon tilaa ympärillä. Tikka puussa. Nakuttelee käpyä. Saa työn valmiiksi ja hyppää pari oksaa alemmas. Varmaan miettimään, että mitäs sitten tekis. Zoomausta pienemmäksi, jotta poistuva lintu mahtuu ruutuun. Mitä tikka tekee. Varoittamatta syöksähtää muna-asennossa alaspäin. Miksi se ei voi ensin nousta seisomaan ja tehdä vähän venytyksiä ja siiven pyörityksiä. Antaa merkkejä kuvaajalle, että valmiina siellä, kohta lähdetään. Mieluummin vielä siihen suuntaan, johon minä olen miettinyt. En jäänyt enää odottelemaan kun piiloutui koivujen joukkoon. Ilmeisesti joku wannabeevalkoselkä.
Metsiä ja rantoja koristaa tähän aikaan vuodesta erilaiset nurin kipatut pienet soutu- ja peräprutkukäyttöiset vesikulkineet. Ennen vanhaan kun laivat oli puuta niin ne ajan kanssa metsään myös katosivat. Mitenkähän käy näiden muovikulkineiden. Nurinpäin ja rantaan vedettyjen veneiden kuvia näkee paljon ja ne liitetään yleensä kesän päättymiseen, syksyn ja talven tulon symboleiksi. Onhan tuo kieltämättä marrasmainen maisema, mutta oranssi paatti tuo tilalle joulumieltä. Olen miettinyt, mutta en ole keksinyt yhtään sananlaskua joka liittyisi nurin päin olevaan veneeseen. Paitsi, että joku on telakalla.
Metsä ei ollut kiva, siellä oli muita ihmisiä. Palataan takaisin Saloon, siellä ei ole ketään. Ei uskoisi, että ihmisten liikkumisaikaan kaupungin ydinkeskustassa voi joutua odottamaan minuutteja, että joku kävelee rautatieaseman sillalla tai torilla. Sitten kun joku tulee niin sillä on outo kävelytyyli tai raapii päätään, niin että profiili muistuttaa jotain möykkyä. Kivat sumut kyllä oli. En osaa päättää onko nuo valot kivat vai ei. On tässä vielä vähän Heikuraan matkaa. Kura on jo.
Palataan hiljalleen metsän keskelle. Teijon Masuunin kautta. Jos asuisin noilla nurkilla niin vapaa-aika varmaan menisi tuon naakkaparven ryhmädynamiikan tutkimiseen.
Vielä viimeiset. Luulin, että näitä riittäisi jouluun saakka. Aloitetaan rakkausteemalla. Ikuisesti yhdessä, penkki ja roskis. Rakas, kun lähdet niin voisitko viedä nuo kukat mennessäsi. Kaksi junakuvaa Hampurista ei varmaan ole liikaa. Viimeiselle illalle sattui kirkas taivas. Aika moni olikin auringonlaskua kuvaamassa. Järvellä oleva suihkulähde oli korjattu aikaisemmin päivällä pois. Vielä viimeinen vilkaisu huoneen ikkunasta viehättävälle takapihalle. Päätetään siihen mistä aloitettiin. Pienessä myötäisessä oleviin joutseniin, heinäsorsiin ja nokikanaan.
Suur-Hampurin alueella asuu noin neljä miljoonaa ihmistä. Näissä kuvapareissa muutama. (En vaan osaa sanoa Hampurissa asuvia hampurilaisiksi, Porissa asuvat ovat kyllä porilaisia.) Vaikka ihmisiä on paljon, niin silti noiden matkasaarnaajien eteen jäi noin paljon tyhjää. Mitä jos jakaisikin muoviämpäreitä.
Hyvä tapa tutustua kaupunkiin on ottaa vaikka kiertoajelu. Maxin jammun kyytiin mahtuu yksi ja loput menköön soutamalla. Kiertopaatit kiertelevät Elbellä ja pitkin sokkeloisia kanaaleja mattovarastojen keskellä. On se sataman seutu pimeälläkin ihan nätti, niiltä osin mitä nyt sattuu pimeässä näkemään.