Edelleen Somerolla
Koska Somerolla oltiin, niin poiketaan myös mielimaisemiin, pitkästä aikaa. Painionjärvi oli edelleen paikallaan kyttyräkiven tiukasti ankkuroimana. Papinsaari oli saman muotoinen kuin ennenkin eikä profiilissa näkynyt muutenkaan mitään poikkeavaa. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.
Harmaahaikaroita oli ensin yksi ja sitten niitä alkoi ilmestyä puskista lisää.
Lummekilpi
Matka Somerolle vie, Someron kivimeijeriin, kesänäyttelyyn Lummekilpi.
Paljon yhteistä edellisen postauksen Wiurilan kanssa, paitsi että tämä on joka vuosi yhtä laajana. Monesti esillä sekä maalauksia, keramiikkaa, valokuvia ja veistoksia. Maalaukset Kristiina Uusitalon maisemia, joita ei ensin välttämättä ymmärtänyt maisemiksi, koska muu kuva-aihe kehysti maiseman niin hienosti. Valot toivat värit kirkkaina esiin. Keskellä on Pekka Pitkäsen veistoksia puuta, nahkaa, lyijyä, pigmenttiä, valurautahiekkaa ym… Saivat kiertelemään. Kuvassa ei näy Ylva Holländerin keramiikkapiperrykset (hyvällä sanottuna). Niitä oli paljon, hauskoja, pitää välillä katsoa teoksen sisälle eikä vain vilkaista.
Mikä on ssitten Lummekilpi? Ulla-Maija Alasen vedenalaiskuvia lumpeista. Olen näitä netistä nähnyt ja lukenut, mutta nyt oli hieno nähdä vedoksina. Tämähän on se maailmanluokan spektaakkeli kun lumpeen kukka räjähtää ja siemenet leviävät pitkin jorpakkoa. Oli kauniita kuvia.
Tällekin iso kumarrus, että joka vuosi saadaan tämän laatuista esille.
Wiurilan kesä
Wiurilalla viitataan Salossa olevaan Wiurilan kartanoon ja kesällä kartanon alueella olevaan taidenäyttelyyn. Selvennykseksi ulkopaikkakuntalaisille.
Koska nyt on joka toinen vuosi näyttele järjestetään suppeampana kuin niinä toisina joka toisina vuosina. Kahdessa galleriassa viidellä taitelijalla. Määrä voi kuulostaa pieneltä, mutta laatu korvaa. Anssi Jääskeläisen piirrokset (vasemmalla) ja Markku Laakson maalaukset olivat upeaa katsottavaa. Oispa mullakin liitua ja osaispa piirtää.
Tällaisten pienten vapaaehtois- ja intohimopohjalta toimivien näyttelyjen ja gallerioiden toimijoille iso kiitos. En seuraa Suomen taidekenttää enkä siten tunnista juurikaan taiteilijoita nimeltä tai tyyliltä. Siksi onkin hienoa kun saa jonkun elämyksen näyttelyssä käydessään.
Peony, hosta living in perfect harmony
Edelleen tuo kulkeminen pihan uilkopuolelle on hankalaa, niin pysytään sitten pihassa. Aivan kuin kasvit uskoisivat sanontaan Suomen lyhyestä kesästä. Niin kiire tuntuu kaikilla olevan kasvaa ja kukkia. Niin kiire, että ehdi kortta vahvistaa. Onneksi voi painaa pään kuunliljan syleilyyn.
Syreenikiitäjä (Sphinx ligustri)
Tällaiset olivat yölennon jälkeen pysähtyneet lepäilemään vai mitä sitten tekevätkään. Aika pelottavan näköinen pötkylä ainakin kirjosiepon tai pikkuvarpusen silmissä.
Wikipediassa on mielenkiintoista tietoa: Täysikasvuinen toukka voi olla yli 100 mm pitkä ja 30 mm paksu.” Suomen perhoset sivuilla täydentää: ”Koteloitumisvalmis toukka vaeltaa levottomasti ympäriinsä sopivaa koteloitumispaikkaa etsien.” Aikamoinen kauhukuva, että tuollaisia menisi ympäri pihaa ja rappusia kuin zombien lailla lepopaikkaa etsien. (Eihän näitä toukaksi asti montaa selviä.)
Se on kyllä tosi, että jos tuollaisen toukanjööti käy viime vuonna istutetun pikkusyreenin kimppuun, niin ei siitä ole kuin alkupalaksi.
Nämä on muuten kuvattu oikealla kameralla 7Artisansin 60 mm makrolla.
Salon taidemuseo – Helena Blomqvist, Uusi ystäväni The New Friend
Mielenkiintoisia kuvia. Lavastettuja, rakennettuja mutta jotenkin niin aitoja. Taidokkaasti tehtyjä, hienot valot, tasot, syväykset ja terävyysalueet. Kuvissa on niin paljon yksityiskohtia, että on turha miettiä, miten ne ovat lopulta muodostuneet. Miettii ennemmin kuville annettua tarinaa tai keksii itse uutta. Kiva nähdä kuvia, joita ei itse pystyisi mitenkään tekemään. Tekoäly tulee näiden kohdalla keskusteluun tai mieleen. Niinkuin ensimmäisessä lauseessa totesin nämä ovat aitoja sanoisin jopa inhimillisiä.
Mustat tulppaanit
Piti olla mustia, mutta noissa on enemmän kuin häivähdys purppuraa. Varjo oli onneksi musta – ainakin mustahko.
Päärynätsunami
Sudokut on täytetty, niin olisi aikaa viettää hanamia. Kirsikka kukkii runsaasti, mutta kukat ovat niin korkealla, että ei nivelrikkoinen niska taivu ihailuasentoon.
Erittäin runsaasti kukkii myös päärynä. Onneksi tämä ei ole kansallisesti tunnettu kohde, ei tarvitse hätyytellä ruokarekkoja nurmikolta. Jos nuo kaikki kukat päätyvät hedelmiksi, niin pelkään pahoin, että puu tekee sen jälkeen harakirin. Sääkin voi äkisti muuttua, kylmetä ja hyydyttää kaikki tomuttajat, sen jälkeen se on sitten ippon. Jos päärynät pääsevät keruuvaiheeseen rastaiden, harakoiden ja pulujen jäljiltä niin vaikka olisin kuinka kamikazena paikalla, niin olen joko 1:25:45 tuntia liian aikaisessa ja saan kovia päärynöitä tai 1:34:78 tuntia myöhässä ja saan pehmeitä päärynöitä. No, ei niitä hillossa huomaa.
Pihalta löytyi tuollaisia pieniä narsisseja, jotka tuoksuivat kukkakaupan sijasta neilikalle. Tuoksu tuntui sopivalla tuulella parin metrin päähän. Nurmikolla konttaaminen ja makoilu narsisseja nuuskuttaen on leppoisaa tekemistä.
Eiväthän ne varsinaisesti löytyneet, itse olen ne joskus istuttanut. En vaan muista mitä minnekin olen laittanut ja mitä olen jakanut ja minne ne istuttanut. Saman lajikkeen sipulit olen pyrkinyt pitämään erillään.
Keikalla
Hyvät botit ja muut lukijat, olen pahoillani, että en ole sisältöä päivittänyt muutamaan tuokioon. On ollut muuta puuhaa ja ajattelemista, johon ei kameralaitteet sopineet. Sen verran voin kertoa, että olin Vesterinen yhtyeineen yhtyeen keikalla Salossa Salohallissa, mutta tästäkin aikaa jo kaksi viikkoa.
Koska tämä ei ole musiikki- vaan kuvablogi, niin en tämän enempää musiikkia kommentoi. Kommentti: ”Arvostan valtavasti, että jaksetaan kiertää tuollaisen revohkan kanssa vuodesta toiseen. Kun bändi on muutakin kuin kitara, rummut ja basso siihen tulee eri lailla syvyyttä ja kuunneltavaa. Tämä sama on tunnelma on saatu myös uusimmalle Liian hiljaista albumille. Väärinlukijoille sanoisin, että en edellisessä mitenkään vähätellyt kitara, rummut, basso kokoonpanoja.#
Kuvaan mennäkseni. Pixel9Prolla, telellä, hieman rajattu, 50 MP, RAW. Eipä tuolle paljon voi LR:ssa tehdä. Joukkueen kokoonpanoon palatakseni, niin aika kauan jouduin odottamaan, että popula ryhmittyisi niin, että kaikki mahtuivat kuvaan.
Sinivuokko – Hepatica nobilis
Perinteinen sinivuokkokuva jo vuodesta ties kuinka kaukaa. Joka vuosi ovat samannäköisiä. Pitää domentoida, ennen kuin haravointikiimassa tuhoan nekin, jotka huononäköisyystallomisesta säästyneet.
Taas koettiin, että ellei kameraa käytä, niin ei sillä kuvaamisesta tule yhtään mittään. Viime aikoina kun on pääasiasssa operoinut puhelimen kameralla, niin kamerakameran käyttö on taas unohtunut. Mistä sai tarkennuksen avun, miksi näyttö menee pimeäksi niin nopeasti, mistä sitä ISO-haarukointia taas säädettiin. Miksi tarkennus ei muutu, vaikka kierrän rengasta – ai se olikin aukon valinta jne…
Eikä kroppakaan enää oikein taivu makroasentoon.